... ja kiitos kirjeestäsi. Oli todella koskettavaa lukea elämääsi ja kaikenlisäksi todeta, että meillä on paljon samanlaisia kokemuksia.

Olet oikeassa siinä, että myös minä olen kirjoittanut päiväkirjaa vuodesta -88 kun minun erämaavaellukseni alkoi. Viisi ensimmäistä vuotta on kirjoitettu ihan kirjaksi asti melkein. Kirjoittaminen on auttanut paljon ja myös jälkeenpäin selatessa tuonut oivalluksia mitä tapahtumahetkillä ei ole jaksanut joko kelata tai ei ole huomannut.
 
Meillä on tavallaan uskomattoman paljon tietynlaista yhteistä menneisyyttä. Minun menneisyyteni painolasti alkoi purkautua kun mieheni putosi katolta ja jouduin psykiatrin hoitoon. Se oli avaava kokemus. Silloin pieni tyttö sisälläni jota oli hyväksikäytetty ja jota oli siirrelty paikasta toiseen tuli esiin. Sai purkaa vihansa, katkeruutensa ja häpeänsä jota ei ollut voinut siihen asti kertoa edes puolisolleen. Psykiatrin diagnoosi oli: Hyljätyksi tulemisen pelko. Jota yritin todistaa olemalla hyvä töissä ja kaikessa muussakin. Yritin olla mieliksi kaikille ja kaikkien kanssa samaa mieltä. Poikkeuksena puolisoni jolle kykenin olemaan myös hankala, vihainen tai rakastava. Totuus on, että hän on ollut minulle aina kaikki mitä elämältä halusin siihen asti kunnes löysin Jumalan. Silloin hän siirtyi kakkostilalle. Tietysti myös lapset ovat yhtä tärkeitä kuin mieheni, vain eri tavalla. Meillä on siitä merkillinen avioliitto, että mitä heikompi taloutemme on sitä paremmin meillä menee. Jos talous on oikein hyvässä kantimissa riitelemme aika paljon. Sitä huolta ei tosin ole pitkään aikaan ollut.
 
Tuo tunne, että koet olevasi yksin, on ihan varmasti lapsuutesi kovien kokemusten aiheuttama ja sen lisäksi olet saattanut rakentaa tietämättäsi suojamuuria ympärillesi panssariksi. Puskuriksi pelkoja ja hylkäämisiä vastaan. Koetko myös, ettet uskalla kiintyä kehenkään kun hän kuitenkin menee pois? (joko kuolee tai muuten hylkää) Silloin kun tajusin, että enoni tai hänen kaverinsa oli tehnyt minulle jotain pahaa kun olin 5-6-vuotias ja enoni oli mummon poissa ollessa vahtinani, pääsi sisälläni ollut tyhjä aukko purkautumaan ja muistiini palasi lapsuuteni moni asia jotka olin täysin sulkenut pois.
 
Tämä minun kirjeeni on sellaista hyppelyä mutta koeta ottaa selvää. Minä pääsin sairaseläkkeelle -95 selkä- ja niskavaivojen vuoksi. Viimeiset vuodet vietin siivoajana ja työ oli raskasta, mutta työtoverit kivoja. Kun ruumiillinen ja henkinen kipu menivät niin lomittain, etten ehtinyt tehdä kuin työtä ja syödä lääkkeitä oli sairasloman paikka edessä. 8 kk ja sitten sairaseläkkeelle. Sairauksia on edelleen, mutta suurin sisäinen ahdistus on hellittänyt. Jumalan avulla olen selvinnyt saanut anteeksi ja myös kyennyt antamaan anteeksi niin itselleni (erittäin vaikeaa) kuin muillekin.
 
Tätä kirjettä pystyisi jatkamaan vaikka kuinka, mutta laitan tämän tulemaan kun on tätä tekstiä jo kilometrin verran.
 
Siunausta sinulle ja puolisollesi
Tuulitukka