Tuosta "montustasi" sen verran, että meillä jokaisella näyttää olevan omansa. Minä vajoan omaan sisäiseen tuskaani ja käperrynpeittoni sisään pois koko maailmasta. Tuntuupiko sinusta ehkä tutulta.
         
OIKEALLE TIELLE
         
Älä jätä yksin, Herrani
olen niin uupunut kulkemaan.
Hapuilen, harhailen tiellä
näkemättä, löytämättä polkuani.
Olenko eksynyt, Herrani?
Mihin johtaa mun taipaleeni?
 
Käännyin oikealle, Herrani
tieni päättyi umpikujaan.
Hapuilin takaisin polkuni alkuun.
Käännyin vasemmalle, Herrani
tieni päättyi rotkon reunalle.
Mihin minä nyt menen, Herrani?
 
Kuljin varoen eteenpäin,
vastassani ei ollut mitään
pelkkää tyhjää, autiota tietä.
Tyhjää, niin kuin sielussani,
autiota, niin kuin mielessäni.
Miksi oli niin hiljaista, Herrani?
 
En kuullut ääntäsi, Herrani
kaikkialla oli niin pimeää.
En uskaltanut liikkua, etten putoaisi,
voimani hiipuivat jäsenistäni,
sydämeni valtasi pelko.
Tähänkö jäin, pimeään yksinäisyyteen?
 
Tarvitsen valoasi, Herrani
ilman sitä en jaksa pimeässä.
Tarvitsen rakkauttasi, Herrani
ilman sitä näännyn tielläni.
Tarvitsen käsiesi turvaa matkallani
ilman niitä en löydä perille.
 
Ota Jeesus syliisi, suojaan
poista pelkoni, tuskani, armahda.
Täytä uupunut sieluni rakkaudellasi
taluta, vie oikealle tielle.
Ohjaa taas kulkemaan valoosi
kuule, kuinka huudan kiitosta sieltä.
 
   13.7.98 Pirre
 
 
Koen myös niin ja se lienee myös totuus, että silloin kun meillä on heikot hetkemme, niin tämä "sarvipää" hyppää olkapäällemme ja lisää sisäistä ahdistustamme. Sehän on sen tehtäväkin. Ei sen tarvitse niistä murhetta kantaa, jotka sillä jo on, vaan niistä jotka se on menettänyt Jumalalle. Siksi se yrittää käyttää jokaista heikkoa hetkeämme hyväkseen. Olenkin oppinut jo pyytämään kipakasti Jeesuksen veren ja nimen suojaa ja käskenyt "saatanan mennä sinne minne kuuluukin, helvettiin".
 
Tämä sarvipää se yrittää minullekin aina joskus väittää, että ei Jumala minusta välitä, mutta on-neksi olen pikkuhiljaa oppinut ymmärtämään, ettei se ole totuus. Jumala välittää meistä ja mikä ihmeellisempää, juuri sellaisina saviruukun siruina kuin olemme. Jos olisimme täydellisiä niin ei meistä olisi mihinkään. - Tahdon kertoa särkyneille, ei siruja heitetä pois. Kallista halpa savikin Mestarin kädessä ois...- Tässä uskoisin, on myös meidän työkenttäämme. Koemme tuskaa, kipuja, masennusta, mutta myös vastapainoksi suurta rakkautta ja kiitollisuutta Vapahtajaamme kohtaan. Uskon, että olemme kokeneet sen mitä olemme voidaksemme auttaa ja tukea niitä jotka kulkevat samoja polkuja etsien ja hapuillen. Peläten, että eivät kelpaa Jumalalle kun ovat niin huonoja, heikkoja ja sairaita. Ja juuri heitä Jumala rakastaa.
 
Tuo puhumattomuus on meille tuttua. Puhumme kyllä kaikesta muusta, sairauksista jne. mutta sisimpämme tuskasta, pelosta ja hylkäämisistä emme uskalla puhua vapaasti, ettei kukaan tiedä. Emme edes kaikkein läheisimmille. Sen takia emme myöskään uskalla kokea täyttä onnea, iloa ja koemme arvosteluna sellaisetkin asiat mitkä eivät niitä ehkä olleetkaan.
 
Muistutamme etanaa siinä, että tuntosarvemme ovat ylinopeita reagoimaan ja joskus reagoimme juuri niin kuin ne. Vetäydymme kotilomme sisään kun itse asiassa pitäisi tulla ulos. Tämä koskee minuakin.
 
Kyllä minä poden syyllisyyttä lasteni takia. Aluksi en tajunnut mistä se johtui, mutta sitten sain arvosteltavaksi kirjan Se kirja avasi monta sellaista solmua, mitä en ollut aikaisemmin saanut auki, kun ei ollut vastausta saatavilla. Miten voit olla äiti, vanhempi lapselle, jos et ole itse saanut kokea lapsuudessasi riittävää, turvallista vanhemmuutta. Sen lukemisen jälkeen, pystyin kokemuksistani puhumaan tyttäreni kanssa. Jo se, että kykenin kertomaan miksi minun oli niin vaikea pitää heitä sylissäni ja pusia ja halia, helpotti. Rakastan heitä ja taistelisin heidän puolesta muita vastaan, mutta kun en ollut itse kokenut syliä ja haleja niin en ikään kuin osannut sitä luontevasti lapsillenikaan antaa.
 
Ahdistusta ja koetusta pidän hieman eri asiana. En tiedä osaanko sen selittää. Tuo sinun mont-tusi on yksi sinun elämän koetuksista aivan niin kuin totesit, mutta meillä on elämän koetuksia matkan varrella ja jos olemme saaneet tasapainoisen lähtökohdan niiden kokemiseen ne ovat vain kolhuja. Se, että koemme ne kolhut ahdistuksina johtuu siitä, että meiltä puuttuu se varmuus ja kyky kohdata nämä elämän montut. Juuri se, että olet huomioinut näiden kolhujen voivan auttaa ja antaa tulevaisuuteen jotain, on jo tuonut sinulle jotain. Varmuuden siitä, että Jeesus kulkee vierelläsi. Ei Hän aiheuta sairauksia, mutta sallii ne. Uskoisin, että tarkoitus on valmistaa ja auttaa meitä ymmärtämään tällä tavoin kohtalotovereitamme.
 
Meillä tarkoitan serkkuani. Mieheni ei ole aktiivitoiminnassa mukana. Auttaa kyllä minua kuskailemalla kirkolle. Me serkkuni kanssa olemme liikkuneet jonkin verran yhdessä, mutta kun hän asuu toisella paikkakunnalla niin se on jäänyt nyt pois.
 
Siunauksin lähetän tämän sinulle.
Hyvää ensimmäistä adventtisunnuntaita teille.
 
Pirre