Toki jaksan lukea. Kirjoita vaan pitkiä kirjeitä, ei ongelmaa----

 
Ensin muutamat kiitokset. Olen rukoillut, että se, mitä kirjeesi kautta saan, on Jumalan vastaus tämän hetken tilanteeseeni. Yleensä koen sen sisälläni. Se menee johonkin määrättyyn paikkaan minussa, kuin siemen multaan. Ja se tallentuu muistiin pitkäksi aikaa. Usein saan monelta taholta - ainakin kahdelta - samaa Jumalan puhetta itselleni.
 
Minussa on nyt menossa jokin uusi vaihe. Ehkä ihminen on kuin sipuli, joka kuoriutuu kerros kerrokselta.
 
Ensiksikin minua lohdutti se, että sinullakin ahdistus on jäänyt pysyväksi seuralaiseksi. En ole siis yksin. Minun monttuni vie minulta itseluottamuksen. Se on hyvin lähellä. On kuin kulkisin jatkuvasti kuilun reunalla. Kun kuljen suoraan, katse ja ajatukset kiinnitettynä eteenpäin, ja tämän hetken elämiseen, ei kuilua olekaan. Mutta esim. jos alan muistella kärsimääni pahaa, jalka saattaa livetä.
 
Niin kävi tänä viikonloppuna. Jalka luiskahti, ja olin taas monttuni syövereissä. Ei ollut muuta kuin tunnetta siitä, että kaikki on mennyt pieleen, missään en ole onnistunut, Jumalakaan ei välitä, koska kukaan ei ole välittänyt. Valettahan se on. Vihollinen valheineen ynnä minun haavainen mieleni yhdessä syöttävät tällaista myrkkyä.
 
Usein tulee mieleeni, olenko ollenkaan uskoon tullutkaan.
 
Eli toinen kiitos siitä, että sanoit, ettei uskossani ole vikaa. Ja kolmas Saviruukkulaulusta. Joitain tieviittoja on elämässäni ollut. Yksi on tämä laulu. Sitä alettiin laulaa niihin aikoihin, kun aloin heräillä sisäisiin ongelmiini, noin v.-83. Kun koin olevani rikkinäinen, kuin syviä haavoja täynnä, tämä laulu meni myös syvälle.
 
Olin pelännyt, että jos Jumala ottaa minut käsittelyynsä, minusta ei jää mitään jäljelle. En tiennyt, kuka oikeastaan olin. Tässä sanottiin: ei SIRUJA heitetä pois!!! Samoihin aikoihin pyöri mielessäni Jeesuksen sanat: tahdotko tulla terveeksi. Saviruukkulaulu kirjeessäsi kertoo, että olet rukousvastaus. Uskon, että kaikki, mitä nyt tapahtuu, on saviruukun uudelleen muovaamista. Sama savi - sirutkin mukana -, uusi muoto.
 
Tahdon tulla terveeksi. Mutta olen vaatinut elämältä ja Herralta jotain, mikä ehkä ei olekaan mahdollista. Sanot, että toipuminen elämän kolhuista voi viedä koko elämäni ajan. Vähitellen olen suostunut tähän. Ensin odotin, milloin ahdistusta ja kipua ei enää ollenkaan tuntuisi, ja mittailin, onko tämän päivän kipu jo pienempi kuin kuukausi sitten. Ajattelin, että tuskani ja paranemiseni määrä ovat verrannollisia. Ehkä ei olekaan niin. Saatan kokea edelleen samaa tuskaa kuin lapsena. Sanot, että pitää puhua, jotta vapautuisi surusta, ahdistuksesta, itsesyytöksistä, vihasta.
 
Siinäpä minun ongelmani on ehkä ollutkin. En ole tottunut puhumaan itsestäni. Heti tulee mieleeni, että mitäs valitat, pitää kestää, olet itsekeskeinen! On kuin ei olisi koskaan saanut tuntea mitään. Ei iloa, ei surua, ei vihaa. Perheenikin on joutunut kokemaan, etten ole osannut puhua, ja että pienikin arvostelu on haavoittanut minua kohtuuttomasti. Ja kun olen kokenut, etten voi sille mitään, on olo ollut vielä kauheampi. Olen niin surkea ja mahdoton, että rakkaimmat lähimmäiseni ovat joutuneet kärsimään. Tämä on myös haitannut parisuhdetta, että olen ollut heikko ja vaikea. Onneksi olen eheytynyt ja vahvistunut, että nykyisin ollaan paljonkin jo jaettu ongelmiamme puolison kanssa. Olen kokenut usein olevani hänenkin suhteensa vain riippa, rasite, välttämätön paha.
 
Tuntuu siltä, että kaikki on todella mennyt niin, etten olisi halunnut sitä kokea. Koen syyllisyyttä olemassaolostanikin joskus. Niin ei pidä olla, tiedän sen, Jumala on rakkaudessaan minutkin luonut, mutta niin koen, se on tosiasia.
 
Ja sitten yksi henkilökohtainen kysymys. Onko sinulla syyllisyyksiä lastesi suhteen? Ovatko ongelmasi vaikuttaneet heihin, silloin, kun he olivat lapsia?
 
Niin, sanot, että ahdistuksella ei ole mitään tekemistä Jeesuksen kanssa. Tätä jäin miettimään. Allekirjoitan sen, että se johtuu elämän kolhuista ja monista menetyksistä. Mutta kuitenkin meitä kehotetaan olemaan kestäviä koetuksissa. Koen monttuni koetuksina. Herra tietää ne. Hän kulkee edellä, näin uskon.
 
Ajattelet siis, että ahdistus on hengellisestä elämästä irrallinen asia ? Samoin kuin joku sairaus? Jeesus ei aiheuta sairauksia, - kyllä -, mutta Hän tietää ne etukäteen. Kun kärsin, opin jotain, näin olen arvellut. Olen tottunut ajattelemaan, että sairaudella ja kärsimisellä yleensäkin, on jokin salattu tarkoitus. Meidän pitää elää sen kanssa. Se tekee meissä jotain hyvää työtään. Olen yrittänyt saada järkeä omaan kipuuni niin, että rohkenisin kiittää kaikesta, mitä olen kokenut. Onko niin, että ilman tätä kaikkea en olisi oppinut tuntemaan Jeesusta ollenkaan?
 
Ehkä on niin, että kun elän lähellä Jumalaa, ahdistus kutistuu tähän maailmaan kuuluvaksi ei niin kovin merkittäväksi asiaksi. Sehän jää tänne. Ehkä ahdistuksesta voi tulla niin tuttu seuralainen, että on syytäkin Herran kysyä: TAHDOTKO tulla terveeksi. Ehkä terveys onkin muuta, mitä olen ajatellut ja vaatinut. Se on sitä, että antaa Herralle kaiken ja hyväksyy sen, mitä eteen tulee.
 
Kerrot ´meistä´. Ketkä me? Sanot, että kiertelette. Eikö miehesi ole mukanasi?
 
Ja viimeinen kiitos tässä kirjeessäsi. Sanot, että väsymykseni on pysähdyspaikka. Olen niin monet kerrat kirjoittanut päiväkirjaani ja johonkin runoonkin pysähdyspaikasta tai levähdyspaikasta. Siinä se taas on. Tässä se taas on.
 
PYSÄHDYSPAIKKA
 
Olin vaeltanut kauan - kauan.
Samanlainen polku,
samanlaiset puut.
 
Olin jo unohtanut, minne piti mennä,
mutta eteenpäin piti päästä, sen tiesin.
 
Muuta ei ollut kuin askel kivien yli,
vahvojen juurakoiden ja ruohomättäiden yli
- ja taas toinen askel.
Tänään - eilen - huomennakin.
 
Juuri, kun olin suostunut
harmaaseen vaeltamiseeni,
luullut, että väsymys on ainoa seuralaiseni,
eteeni avautui pieni nurmikkoinen lehto,

keskellä iso puu ja tienviitta,
puun juurella pehmeää sammalta.
 
Tule tänne
- kuiskaili puu tuulessa -
tule ja lepää vähän.
Riisu kengät jaloistasi,
juo purosta vettä
ja syö evääsi
kaikessa rauhassa.
 
Ei sinun tarvitse jatkaa matkaa,
ennen kuin ilo täyttää sydämesi,
ennen kuin syvä rauha
löytää sielusi sisimmän,
ennen kuin lohdutus on
saavuttanut jokaisen murheesi
ja toivo voimistanut jäsenesi.
Ihanaan maahan olet matkalla,
tuolla jatkuu polku,
uusia näköaloja saat katsella.
 
Kohota katseesi Isän rakastaviin silmiin,
anna kätesi Isän vahvaan käteen,
sinä, Jumalan lapsi,

Hän sinua johdattaa.
 
   15.12.2003 Liisamaaria
 
 
Tänään, kun vähitellen pääsin taas ylös montustani, alkoi aivan hitaasti minuun virrata iloa, hiljaista iloa siitä, että ei tarvitse kiirehtiä, voi olla, saa levätä, kukaan ei vaadi mitään. Ja pisteeksi kaiken päälle, oikea jalka taas alkoi temppuilla, joten en pystykään tekemään kauheasti mitään. Tämä istuminen on hiukan paha juttu, koska tästä on vaikea nousta ylös. Muuten ei satu tällä kertaa. Haluan jatkaa, jos vaan sinä jaksat.
 
Siunauksin
Liisamaaria