Kiitos ajatuksistasi, ja kiitos luvasta kertoa elämästäni.

Olen 56-vuotias, naimisissa ja myös kahden lapsen äiti. He ovat naimattomia vielä, 32, ja 31-vuotiaat poika ja tyttö. Olen iloinen siitä, että ollaan lähes samanikäisiä. Ehkä löytyy samantapaisia kokemuksiakin. Olen terveysalan palveluammatissa ja juuri siirtynyt osa-aikaeläkkeelle.
 
Syy lyhyempään työaikaan on ensinnäkin selkäongelmat ja osittain siitä johtuva väsymys. Kun on ollut enemmän aikaa levätä, olen oikeastaan nyt vasta ymmärtänyt, miten väsynyt olen ollut. Minulla on taipumus vaatia itseltäni lähes mahdottomia ja olen luullut selviäväni mistä tahansa. Siinä on jäänyt sitten oma kunto hoitamatta. Toiseksi on alkanut tuntua, että tätä menoa en jaksa kohta mitään, en tehdä työtäni hyvin, enkä mitään muutakaan.
 
Tämä yhteydenotto on myös seurausta tästä pysähtymisestä. Olen kirjoittanut itselleni paljon, eräänlaista päiväkirjaa. Se on ollut kuuntelijani nuoruudesta asti. Tavallaan olen elänyt kaksoiselämää, olen selviytynyt toisaalta suhteellisen hyvin - ja toisaalta ollut rikkinäinen, avuton, ahdistunut. Ihmisten kommenttien mukaan olen tasapainoisen oloinen. Tunnen itseni silloin hiukan epärehelliseksi---.
 
Kuitenkin olen saanut apua kirjoista ja omasta pohtimisestani.
 
Mutta haluan nyt jotenkin saada elämästäni realistisen kuvan. Kun sitä tarkastelee yksin, tulee katsoneeksi joitain asioita varmasti yksipuolisesti ja todellisuus saattaa vääristyä.
 
Olen tullut uskoon - tai tiedostanut tulleeni uskoon - v. 68, eli n.22-vuotiaana. Mutta olen rukoillut Jumalaa jo seitsenvuotiaasta asti. Uskon kriisejä on ollut välillä, pahin - tai paras - noin 13-14 vuotta sitten. Sen vaikutuksia koen edelleen.
 
Sinä kerrot, että sinulla on sairauksia, ja että et ole kaikista parantunut. Sama täällä. Kuulin sisäisestä parantumisesta jo parikymmentä vuotta sitten, ja luulin vapautuvani tai parantuvani elämän tuomista vammoista. Jotkut fyysiset vaivat ovat helpottaneet. Mutta edelleen olen ahdistunut, ja tuntuu usein kuin nykyhetken samentaisi jokin harmaa varjo. Olen elänyt, kuin vammaani ei olisikaan, mutta kuitenkin olen aina sen kanssa silmäkkäin. Sanot, että vaikeudet pitävät polvillaan. Kyllä - jatkuvassa rukouksessa.
 
Elämäntarinani alkuun kuuluu isän kuolema, kun olin vuoden ikäinen. Sen jälkeen oli äidin sairastuminen. Hän oli paljon poissa, ja minua hoiti sitten kuka milloinkin. Kansakoulussa minua kiusattiin. Niihin aikoihin opin rukoilemaan. Sairastin astmaa ja pahaa ihottumaa.
 
Äiti kuoli syöpään, kun olin hiukan alle 12-vuotias. Jouduin toiselle paikkakunnalle äitini sisaren luokse. Olosuhteet muuttuivat täysin, ja näin jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että suljin koko aikaisemman lapsuuteni pois tietoisuudestani. Siinäkin perheessä oli sairautta ja jäin monesti yksin.
 
Kun olin 16-vuotias, muutin enoni perheeseen. Asuin heidän kodissaan naimisiinmenooni asti. Vieraissa perheissä en kuitenkaan osannut olla, mitä olin. Tein koulutyöni ahkerasti ja kaikki tuntui olevan ulkoisesti hyvin. Mutta usein minua ahdisti ja purin sydäntäni päiväkirjoissani.
 
Tulin uskoon vähän ennen avioitumistani. Mieheni oli uskossa jo silloin. Monien vaiheiden jälkeen ollaan edelleen yhdessä. Tällaisen taustan kanssa on avioliiossa ollut omat ongelmansa. Se on haitannut luottamusta ja aiheuttanut myös turhia riitoja. Olin kauhuissani, kun huomasin osaavani olla vihainen ja katkera.
 
Noin 40-vuotiaana oli paha kriisi. Lapset olivat lähdössä kotoa opiskelemaan. Olin ollut pitkään seurakunnassa erilaisissa tehtävissä. Alkoi tuntua sitä, että sekin haittasi avioliittoamme. Jäin pois. Ja samassa vaiheessa alkoi herätä eloon se pieni tyttö, jonka äiti oli kuollut, ja joka ei ollut osannut surra. Koin hylkäämistä, totaalista yksinäisyyttä.
 
Oli kuin olisin pudonnut mustaan aukkoon. Jätin kaiken entisen, kyseenalaistin kaiken, mitä olin oppinut Raamatusta ja hengellisiltä opettajilta. Ja sain kuin alkaa alusta. Jotain alkoikin alusta. Jumalan armo oli suurempi kuin osasin ajatellakaan. Tavallaan elin uudestaan myös nuoruuttani, joka sekin oli jäänyt kuin kesken. Elämä oli paradoksaalisesti kamalaa, mutta samalla ihanaa.
 
Siitä alkoi sitten ´sisäisen paranemisen´ prosessi. Paljon olen jo ymmärtänyt ja koen jotain parantuneenkin. Mutta olen melko arka vieläkin. Vähitellen olen muistanut lapsuudestani asioita ja tilanteita. Olen pystynyt suremaan ja olemaan terveellä tavalla vihainenkin. Parasta on se, että Jumala hyväksyy minut kokonaisesti, kaikkien näiden asioiden ja ahdistusten kanssa. Vähitellen alan ymmärtää, että minun ei tarvitse suorittaa mitään ansaitakseni olla elossa, ansaitakseni tavallista rauhallista elämää. Se on Jumalan lahja.
 
Kuitenkin minut valtaa välillä tunne, että olen jäänyt aivan yksin. Missään näissä elämänvaiheissa en muista kenenkään puhuneen kanssani esim. äitini tai isäni kuolemasta. Koulukiusaamiseen ei kukaan puuttunut. Sijaiskodeissani halusin vaan olla kiltti ja mahdollisimman vähäksi vaivaksi. Vaivoin olen osannut kokea itse rakentamaani kotia omakseni. On kuin pitäisi pyytää lupa siihen, että on olemassa.
 
Koen olevani usein pieni tyttö, joka itkee siitä kauhusta, että äiti on jättänyt hänet. Olen tottunut siihen, etten pyydä apua. On vain selviydyttävä.
 
Mutta nyt koen, että tarvitsen tukea. Se on minulle melko nöyryyttävää. Pari vuotta sitten selkäni kipeytyi pahasti. Minulla on jo 25-vuotiaasta ollut selkäkipuja. Nyt kaksi alinta selkänikamaa ovat kuluneet niin, että vaivaa on joka päivä selässä ja jaloissa. Toki on parempiakin aikoja, jolloin se on lähes oireeton. Kuitenkin kaksi vuotta sitten tuli äkkipysäys. En päässyt kävelemään. Sisulla ja kipulääkkeillä menin töihin, mutta pakko oli sitten mennä lääkäriin. Ja lomaa tuli sitten kuukaudeksi. Oli pakko alkaa hoitaa itseään. Se oli vaikeaa. Mutta koin, että Jumala laittoi minut seinän eteen armossaan. En osannut itse nähdä tilannettani.
 
Silloinkin, kun jäin lomalle, huomasin, miten väsynyt olin. Meni lähes vuosi, kun oli päivittäin otettava särkylääkkeitä pystyäkseen töihin. Vuosi sitten oli toinen sairasloma. Ja sitten vaan elää kituutin tänne asti.
 
Mutta haluan selviytyä niin, että kokisin vielä elämäniloa, ja voisin enemmän kuunnella, mitä Jumalalla on minulle sanottavaa, ja ehkä tehtävääkin. Haluaisin kokea sitä rauhaa ja lepoa ja iloa, minkä Jeesus on luvannut omilleen.
 
Tässä nyt hiukan elämäntarinaani. Lisäksi on vielä monet muutot, lasten ongelmat, työpaikkojen vaihdokset, ystävistä luopuminen. Alkaa jo maistua kovasti itsekeskeiseltä, mutta niin on, että välillä ajattelen, mikä magneetti minussa oikein on, joka vetää puoleensa ongelmia.
 
Vai onko niin, että osa niistä ovat asennekysymyksiä? Tiedän psykologiasta sen verran, että osa ahdistuksesta on ´turhaa´. Mutta osa on todellista. Sekö on sitten se Raamatussa oleva taakka? Se on kannettava. Olen huomannut, että kun elämänsä hyväksyy, taakka on kevyempi. Pienikin napina ja katkeruus, pahan muisteleminen lisää se painoa tuskalliseksi.
 
Välillä saa armon jättää sen kokonaankin Jeesuksen käsiin. Mutta kai se on minun taakkani, koska aina löydän sen harteiltani. Sillä on jokin salattu merkitys, mitä en kokonaan tiedä, vain aavistan. On vaan uskottava. Ja ehkä juuri se on hyvä asia? Kärsimys tekee tehtäväänsä ihmisessä?
 
Olen yrittänyt jättää menneisyyden taakseni. Mutta minkä sille mahtaa, että elämäni on tämä. Ilman menneisyyttä en ole tämä ihminen, mitä nyt olen.
 
Toivottavasti jaksoit lukea. Annoit luvan kertoa. Kerro sinä nyt jotain itsestäsi.
 
Kärsimyksen ongelmasta voisi pitempääkin keskustella. Minua myös ahdistaa kaikki nykyajan terveysvaatimus. Tuntuu joskus lähes eksytykseltä. Mitä mieltä sinä olet? Nykyisin, kun lukee lehtiä, on jokaisesta kokemastani asiasta sanottu, miten traumaattisia ne ovat ja että ne pitäisi käsitellä. Minua ahdistaa tämä ajatus. Ikäni ei riitä kaiken käsittelemiseen, tunteiden prosessointiin sun muuhun!
 
Haluaisin jatkaa siis keskustelua. Älä ota paineita. Voit aivan hyvin sanella, kuinka usein haluat ja ehdit vastata viesteihini. Mikä on muuten ammattisi?
 
Kiitos Jumalalle sinusta. Siunaten
 
Liisamaaria