Hei! Huomaan, että kirjoitat sujuvasti ja mielelläsi - kuten minäkin. Ja niin tästäkin saattaa tulla pitkä vuodatus-- 

Oli hyvä lukea kirjettäsi. Vihdoin joku ihminen ymmärtää ilman selityksiä menneisyyttäni. Usein olen kohdannut vain vaivautuneen hiljaisuuden, tai minulle on vastattu vain jotain ympäripyöreää, tai maan yläpuolella leijailevaa hengellisyyttä.
 
Minäkin kirjoitan runoja. Niitä syntyi nuoruusvuosina, ja sitten 80-luvun lopusta alkaen tänne asti. Tosin nyt on ollut pidempi tauko.
 
Olen huomannut tarvinneeni niitä jälkeenpäin. Jotkut ovat olleet ahdistuksen purkamista ja avuksi juuri sinä hetkenä. Ja samoin kuin sinäkin, luen kirjoittamaani tekstiä huomatak-seni, miten olen silloin ja silloin selviytynyt, ja mitä löytänyt.
 
Hyljätyksi tulemisen pelko. Siinä se on. Miten usein olen sen kokenut. Ja miten paljon vaivaa olen nähnyt ansaitakseni ihmisten hyväksymisen ja samalla myös oman hyväksymiseni. Kun hetkittäin tajuan, että se on täysin tar-peetonta, että voin levätä Jeesuksessa, Hänen armossaan, vapauden tunne on huimaava.
 
Mutta se on vain hetkittäin. Kerrot siitä, miten löysit Jumalan. Olit rukoillut, ja seuraavana päivänä palaa ei ollut kurkussa, eikä tiilikuormaa rinnan päällä. Koen juuri niin. On, kuin olisin lukenut itsestäni. Entä sen jälkeen? Onko ahdistus pysynyt poissa?
 
Olen kokenut kyllä rauhaa. Ja se on ihmeellistä. Mutta tuo ahdistus, se vaan on. Olen kuvannut sitä harmaaksi isoksi linnuksi, joka peittää auringon ja tarttuu kynsillään minuun, tai varjoksi, joka seuraa minua. Olen yrittänyt jäljittää sitä asiaa, tai tunnetta, joka kutsuu minussa ahdistuksen paikalle. Se on todella minullakin hylkäämisen pelko. Se on lisäksi rangaistuksen pelko. Se on tunne siitä, että kukaan ei kuuntele minua, ei välitä, mitä minulle tapahtuu. Minuun sattuu, olen yksin, eikä kukaan huolehdi minusta.
 
Sanoit, että kertomukseni kosketti sinua. Tämä sana jo otti osan kuormastani pois. Joku on kokenut samaa, jopa niin paljon, että se koskettaa. Aina on pitänyt selitellä, ja hyvin usein, kun olen yrittänyt jollekin kertoa, se on mennyt kuin ohi. Mutta miten se voikaan koskettaa ihmistä, joka on elänyt ns. normaalin lapsuuden? Kokemusta näistä tunteista ei kerta kaikkiaan ole sellaisilla ihmisillä.
 
Huomiotani kiinnitti se, että vaikka olit ollut psykiatrisessa hoidossa, et vapautunut ahdistuksestasi. Vasta Jumalan kosketus sen teki. Olen jotenkin liittänyt hengellisen kasvun ja sisäisen ahdistuksen prosessoinnin toisiinsa. Olen ajatellut, että, koska uskon, minun täytyy parantua menneisyyden haavoista. Mutta on tullut mieleeni, että koska en ole parantunut täysin, uskossani on jotain vikaa. Psykologia ja hengellisyys ovat kaksi eri asiaa, vai mitä?
 
Joitain kysymyksiä sinulle.
 
Sinäkin olit lapsesta asti uskonut Jumalaan. Kuitenkin koit tulleesi uskoon vasta vuonna-93. Miten uskoit sitä ennen. Koit löytäneesi Jumalan silloin, siis -93. Et tarvinnut ketään ihmistä tullessasi uskoon? Miten menit mukaan ja mihin seurakuntaan?
 
Etkö ole sen koommin kokenut samaa ahdistusta? Vai oliko kokemuksesi se, että ahdistus otettiin kerta kaikkiaan pois? Tämän kysyinkin jo oikeastaan.
 
Onko miehelläsi myös usko Jumalaan? Miten hän on suhtautunut lapsuutesi traumoihin? Onko niiden takia syntynyt ongelmia?
 
Kyllä, olet oikeassa. Olen rakentanut suojamuurin ympärilleni. Kun 80-luvun lopulla aloin löytää minäkin itsessäni olevaa pientä tyttöä, koin, että hän oli komerossa kaikenlaisen rojun alla, lytyssä, unohdettuna. Tämä roju oli muistot, jotka olin kätkenyt itseltänikin, ja joukko rooleja, joilla olin selviytynyt siihen asti.
 
Tähän heräämiseen oli montakin syytä. Roolini alkoivat hajota. Äidin roolia ei tarvittu enää entisessä muodossa, kun lapset olivat aikuistumassa. Vaimon rooli rakoili, koska siinä iässä molemmilla alkoi olla omat sisäiset kriisinsä. Mies lähti töihin toiselle paikkakunnalle vuodeksi, minä jäin tyttäreni kanssa kotiin, koska hänellä oli abiturienttivuosi menossa. Seurakunta-aktiivin rooli tipahti pois, koska jäin pois seurakunnasta. Muutin miehen perässä sitten vuoden kuluttua.
 
Se, että aloin vähitellen muistaa lapsuuteni asioita, aiheutti minussa maanjäristysmäisen tilan. Jotain hajosi kerta kaikkiaan. Ja siitä sitten alkoi versoa aivan uutta. Minun kohdallani on ollut niin, että olen ollut kuin savi, mitä muovataan uudestaan, hitaasti, mutta kuitenkin muovataan.

 

KUOLEMAN VARJO
 
Sieluni kulki synkän maan läpi,
totuus oli hävinnyt hämäryyteen,
pilvet tihkuivat pelkoa.

Kuoleman varjo seurasi minua
ja juoksin eteenpäin
sydän kivusta, pelosta takoen
syvyyden kauhuissa.

Yksin.

Väsyin, kompastuin, itkin.

Ylläni oli pimeys,
varjo saarsi minut,
huusin, eikä kukaan kuullut
ja annoin periksi kuolemalle.

Ja avautui portti
häikäisevään kirkkauden maahan,
kauhun ja valheen
varjot pakenivat,

Isä Jumala otti minut syliinsä
ja pelkoni unohtui
kiitoslauluun.
 
   Liisamaaria-88-97

 

Niin, siitä suojamuurista. Kyllä, puskuriksi pelkoja ja hylkäämistä vastaan. Kyllä, koen juuri niin, kuin sanoit: en uskalla kiintyä kehenkään, kun pelkään, että hän menee pois. Ja nimenomaan KUOLEE. Niin se on. Äiti kuoli ja jätti minut. Kuoleman varjo on ollut aina kaikessa. On helpompaa yksin, koska ei ole sitä riskiä, että joku jättää minut. Kuitenkaan ei ole hyvä olla yksin loppumattomiin, sen olen nyt ymmärtänyt.
 
Sitä paitsi osa niistä ihmisistä, jotka olen ottanut kuin äidikseni tai isäkseni, on todella kuollut tai jäänyt toiselle paikkakunnalle. On kuin en olisi saanut kiintyä. Ehkä on niin, että olisin tullut riippuvaiseksi, enkä olisikaan päässyt todella kasvamaan itsenäiseksi ihmiseksi.
 
Minulla on myös aikoja, joista en muista mitään. En tiedä, onko se tarpeellistakaan, mutta olen jotenkin olettanut, että jos muistaisin, tuo epämääräinen ahdistusta aiheuttava musta aukko tulisi näkyväksi. Sinne syttyisi valo, ja asiat tulisivat tois itsensä omaksi itsekseen. Mutta haluaisin vahvistua niin, että ahdistuksesta huolimatta jaksan elää. Tämä väsymys, mikä nyt on, on varmasti Jumalan keino pysähdyttää minut eteensä.
 
Siunausta sinulle. Kirjoita, kun ehdit. Ja kiitos
 
Herralle sinusta! 
Liisamaaria