Mielikuva pitkospuista käväisee aina mielessäni, kun ajattelen elämää. Suo, suon silmäkkeet ja pitkospuut. Ehkä kuljen kuitenkin niitä pitkin, koska eteenpäin olen päässyt. Välillä on tuntunut siltä, että pitkospuut ovat kadonneet. Välttämättä en ole siis ollut varma edes siitä, onko suunta oikea
 
Tämä uusi ´oivallus´ tai tunne tai miksi sitä nyt sitten sanoisikaan, on se, että olen hyväksynyt suoni. Jos on kerta kaikkiaan niin, että vain tästä kulkee minun polkuni, ei passaa kyllä jäädä kiukuttelemaan polun viereen. Vähintään hyttyset syövät---. Jos pulahdan silmäkkeeseen, saattaa olla tosiaan niin kuin sanoit, että se onkin lähde, josta voin sammuttaa janoni. Eli en ole eksynyt! En olekaan eksynyt, tie kulkee juuri tässä. Ja askelta toisen eteen vaan.
 
Olen nyt päässyt kirjeiden lukemisessa vuoteen -64-keväällä. Olen kahdeksannella luokalla tyttölyseossa eli toiseksi viimeisellä luokalla. Abiturienttivuosi on edessä. Suhteeni kasvatuskotiini koen usein ongelmalliseksi. Mietiskelen paljon uskoon liittyviä kysymyksiä. Ajattelen kuolemaa, kärsin sydänhermovaivoista. Koen elämän silti rikkaaksi. Olen kuin kaksi minää. Toinen on ahdistunut, toinen hyppelee riemusta---. Niinä vuosina en osannut purkaa negatiivisia tunteitani ollenkaan. En edes tunnistanut vihaisuuttani. Itku oli ainoa tie vähän helpompaan oloon. Kun joku alkoi puhua minusta, menin lukkoon, alkoi ahdistaa, kurkkua kuristaa, iho alkoi kutista---. Kotona en osannut olla edes iloinen. Kaikki tunteet piiloon vaan.
 
Oltiin siis H:gissä samaan aikaan, samanikäisinä, sinä ja minä. Hassua.
 
Kyllä, tehdään vaan sopimus, että ei kanneta syyllisyyttä menneestä! Sovittu! Katsotaan eteenpäin, ja taivaallisiin. Eletään tätä päivää. Tänään on mahdollisuus uskoa ja rakastaa. Jos valitan taas, saat sanoa tämän saman asian minulle! Tänään on mahdollisuus uskoa ja rakastaa!
 
Kun tämän kirjoitin, sisältäni nousee vastalause: liian hyvää minulle---, mutta kyllä on nyt niin, että en kuuntele sitä vastalausetta. Usein koen, että Jumalankin rakkaus on jotenkin vastavuoroista, se pitää jotenkin ansaita jollain ihmeellisellä ´kiltteydellä´. Mutta juuri pari päivää sitten ajattelin, että olisi kyllä järjetöntä, jos ajattelisin, että voisin jotenkin ansaita sen, että aurinko paistaa---. Se paistaa ja paistaa vaan! Niin on Jumalan armokin, ja rakkaus. Me ollaan sen paisteessa. Tai virrassa, miten vain.
 
Jos ajattelisin, että olen niin huono, ettei auringon valo kuulu minulle, ja menisin pimeään kellariin murehtimaan kehnouttani, kyllähän minut vähän omituiseksi katsottaisiin---. Ja huonostihan minun ennen pitkää siellä kävisi. Mutta sellainen ajatus tulee mieleen, että ei Jumala voi minua rakastaa ehdoitta. Kyllä hän muita rakastaa, vaan ei minua.
 
Eli armon aurinkoon vaan - sielu avoinna - Jumalan rakkaudesta iloitsemaan! Näinkö, Pirre, me tehdään?
 
Meillä on paljon samaa kokemista parisuhteessakin. Itkuksi minullakin meni. Puoliso halusi keskustella hankalista asioista tai ylipäänsä minusta, mutta minä en osannut. Minä koin itseni nujerretuksi, vaikka hän odotti vain tasavertaista keskustelukumppania. Minun itkuni kesti aina kauan, koska koin pahaa mieltä asiasta ja lisäksi siitä, etten osannut keskustella ja aiheutin lisää ongelmia. Ahdistukseni on sisälläni, ja koen liian haavoittuvasti kaiken arvostelun. Tulen epävarmaksi, minun on vaikea ottaa vastuuta, alan puolustella, nostan tuntosarvet pystyyn, rakastetaanko minua oikeasti ollenkaan.
 
Tässä on ollut kipuilua. Parisuhde on kuitenkin sitä, miksi sen kaksi ihmistä tekee. Selvitty ollaan kuitenkin. Anteeksiantamista tarvitaan paljon, molemmin puolin.
 
Minulla on itsestäni lapsena aivan määrätynlainen kuva. Se liittyy valokuvaan, joka on otettu minusta ollessani vähän alle 4-vuotias. Istun ulkona portailla. On kesä. Minulla on vaalea letitetty tukka, ylläni on mekko ja ruudullinen esiliina. Kesti kauan, todella kauan, ehkä vuosiin 88-90, ennen kuin pystyin katsomaan sitä ilman vastenmielisyyttä. Totesin lopulta, että ihan kivannäköinen pikkutyttö.
 
Muistan siltä kesältä tilanteen, jossa äiti halusi pukea päälleni sen esiliinan, ja minä pistin hanttiin. (Yksi niitä ainoita harvoja selviä muistoja ) Poljin jalkaa lattiaan ja kiljuin, etten halua sitä. Äiti sanoi painokkaasti: LII-SA-MAA-RIA! Ja aloin itkeä välittömästi. Ja esiliina puettiin päälle. Tästä tilanteesta ja valokuvasta on tullut eräänlainen symboli siitä tunteesta, joka kaihertaa sisälläni. Olen aina tekemässä jotain, mikä ei sovi. Jos minulla on omaa tahtoa, se on väärin.
 
Tämä pikku-Liisamaaria löytyi silloin n. vuonna 88. Ja huomaan nyt, että se sama pikkutyttö oli olemassa silloin lukioaikana. Se on iloinen elämästä, kaikesta kauniista ja mielenkiintoisesta, mutta kuitenkin eräällä osallaan pelkää, että joku toruu. Sen jälkeen hän taas katosi ja oli kadoksissa sen jälkeen aika kauan.
 
Minulla on jäänyt todella jotain pahasti jumiin. Luulen, että jos olisin saanut kasvaa äitini kanssa aikuiseksi, olisin päässyt aikaisemmin selville vesille, mutta eihän kukaan sitä minulle kerro, olisiko sittenkään ollut niin.
 
Kyllä sen lisäksi, että kiitän Jumalaa siitä, että löysimme toisemme, kiitän sinustakin! Jumala on luonut sinut, ja juuri sellaiseksi, kuin olet. Ja se juuri auttaa minua. Se, mitä kirjoitat, tulee suoraan kokemuksista ( - ja samanlaisista kokemuksista ! ), sydämestä ja tunteista. Ja se on jotain se.
 
Hän on tiennyt, että jonain päivänä Pirre ja Liisamaaria lähettelevät toisilleen sähköposteja!
 
Jatketaan kulkemista kiitoksen kanssa!
 
Sinua siunaten
Liisamaaria
 
 
RUKOUKSEN PUUTARHA
 
Tule, ystäväni, puutarhaani,
tule, näytän sinulle portin
pensasaidan kätkössä.
 
Kaivonkin näytän sinulle,
ja ruusupensaan vaaleanpunaisin
kukin.
 
Ja molemmat saamme juoda
kaivon ihanaa ja raikasta vettä
ja syödä hedelmiä puista, ravitsevia,
maukkaita.
 
Tule polkua pitkin rantaan,
tule, juokse jo, saat nähdä
kirkkauden maan, taivaanranna
takana,
ajan takana, kerran olemme siellä.
 
Mutta vielä on palattava takaisin,
mentävä arkeen ja vaivaan,
sinä sinne, minä tänne.
 
Mutta tavataan taas kaivolla, nyt, kun
tiedät tien.
 
   Liisamaaria  -03