Mies lähti hengelliseen tilaisuuteen. Minä jäin lepäilemään ja hoitamaan selkääni. Voi olla, etten pysty huomenna töihin. Harmittaa. Luulin selviäväni ilman sairaslomia, kun teen lyhyttä päivää. Mutta jos en pääse kävelemään, enkä voi kunnolla istua, taidan yksinkertaisesti sanottuna olla työkyvytön. Rukoilin, että saisin mennä huomenna töihin. Mutta jos vastaus on toinen, se on otettava taas niin, että on levon ja itsensä hoitamisen paikka.

Vielä siis syyllisyydestä, mikä koskee lapsia. Olen monesti ollut Herran edessä niiden aikojen takia, jolloin lapseni olivat pieniä. Ja vastaus on ollut aina:-- vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, ne tulevat villanvalkoisiksi. Meillä oli aika rankkaa silloin, joten jotakin voi ymmärtääkin. Kuitenkin olen todella surullinen siitä, että he joutuivat kestämään väsymyksestäni johtuvaa ärtyisyyttä. Olin liian ankara, vaikka toisaalta osasin kyllä pitää sylissä ja helliäkin, ja pyytää anteeksi, mutta kuitenkaan en saa pikaistuksissani tehtyjä tekojani tekemättömiksi. Ja se tuntuu pahalta. Vieläkin haluaisin takaisin nuo vuodet, ja antaa lapsilleni satakertaisesti hyvitystä.
 
On vaikea kokea olevansa epätäydellinen. Olin niin onnellinen siitä että olin saanut perheen itselleni, ja kuitenkaan en osannut olla vanhempi. Vaikka tiedän, että minulla oli todella huonot eväät siihen, kuitenkin koen, että olisi pitänyt osata. Uskoin Jumalaan, rukoilin, pyysin apua Häneltä ja uskoin selviäväni. Mutta niin paljon tuntui menneen pieleen.
 
Kuitenkin, jos koen aina vaan syyllisyyttä, en pysty antamaan heille nyt sitä rakkautta, mitä he nyt tarvitsevat. En pysty aikuiseen ihmissuhteeseen, joten aina vaan uudestaan menen Herran eteen puhumaan tästä asiasta, jotta pystyisin. Toisaalta, ei kai se mitään haittaa, kyllä Hän minut tuntee.
 
Syyllisyys tässä mielessä onkin tunneasia, eikä hengellinen. On vaan yhä uudestaan todettava, että olen ollut, mitä olen, ilman puolusteluja. Se on tosiasia. Ja armo koskee myös minua - ja lapsiani. Herra rakastaa heitäkin.
 
Tässä taas yritän hiukan jatkaa. Kipu selässä ei ole aivan niin sähköinen kuin eilen.
 
Lauantaina silmissä musteni ja kipunoi tähtiä, joten parempaan suuntaan ollaan menossa. En mennyt töihin, enkä menekään koko viikkoon. On se nyt hyväksyttävä. Eilen olin aivan tyhjä. Yritin rukoilla, enkä saanut mitään sanotuksi. Ja sehän oikeastaan on uskovan paras olotila, olla Herran edessä, painautua Hänen viisauteensa. Uskon siis, että tämä on Hänen viisauttaan taas. Tänään olen jaksanut lueskella mahallani sängyssä vanhoja tekstejäni.
 
Sanot, että ahdistus ja koetus ovat kaksi eri asiaa. Ajattelet siis, että kun lähtökohdat ovat olleet heikot, ei ole eväitä kohdata normaalejakaan elämään kuuluvia kolhuja niin, että ne voisi käydä läpi ilman isompaa ahdistusta. Ja, että kun alkuperäisten kolhujen, niiden ensimmäisten traumojen aiheuttamat haavat ei ole koskaan tulleet oikein hoidetuiksi, ne tulehtuvat aina, kun tulee elämässä kolhuja. Sitäkö tarkoitit?
 
Olen sen oikeastaan kokenutkin varsinkin avioliitossa, ja aina muutenkin, kun alkaa olla kysymys minun itsetunnostani. Vaikka olenkin sitä kasvattanut, enkä kauheasti hätkähdä mi-tään, ahdistus nostaa päätään kuitenkin. Osaan jotenkin erottaa itsessäni järki-Liisa-maarian ja tunne-Liisamaarian toisistaan arjessa. Mutta tunne-Liisamaaria alkaa kuitenkin itkeskellä jossain vaiheessa.
 
Se ahdistus, mistä olen puhunut, on kuitenkin vielä erillinen. Se on joku merkillinen tunnetila, joka saattaa yllättää ilman mitään selvää yhteyttä tämän hetken tapahtumiin. Olen usein kokenut, että myös vihollisella on sormensa pelissä siinä suhteessa. Se vääristää koko maailman. Kaikki, mitä teen, on turhaa, minä olen tyhmä, olen syntynytkin vain toisten nurkkiin ---vaivaksi---.
 
Tämä on se asia, mikä sai minut kysymään sinulta, onko ´normaalia´ kokea näin tällaisten lapsuus- ja nuoruuskokemusten jälkeen. Tai oikeastaan halusin varmistua siitä, että ON. Halusin jonkun vahvistavan tämän ajatukseni. Ja toden totta, sinäkin olet kokenut samantapaista.
 
Haluan päästä eteenpäin. Olen jo liiankin kauan märehtinyt menneisyyttäni. On ollut tarve muistaa, ja tietää, ja luoda jokin kuva siitä, mikä minä olen, kuka, kenen lapsi, kenen sisar, kuka on sanonut mitäkin. Se, että menneisyys on ollut kuin varjokuvaelokuva, on saanut minut kokemaan, että ajelehdin täällä maailmassa. Haluan olla oikeasti olemassa. Alan hitaasti, hitaasti kuoriutua kuin sipuli. Ehkä ehdin kukkaan saakka, ehkä vain nupulle.
 
On ollut sellainen olo, että en elä ollenkaan. Tämän maailman kuviot ovat minun osaltani jääneet kokematta. Kerran koin TV:tä katsoessani, että en ole ollut lapsi, en nuori, ja kun en ole ollut, miten voin olla aikuinenkaan?
 
Siis ´monttu´ ei tavallaan ole elämän koetus - toki sitäkin - , vaan asia, joka estää minua kokemasta elämää totena. En osaa tuntea, vaan menen ´monttuun´. Olen huomannut, että mitä enemmän uskallan nähdä ja myöntää, mitä tunnen - pelkoa, vihaa, häpeää ja iloakin---, sitä pienemmäksi ahdistus kutistuu, ja koen eläväni tässä juuri.
 
Ne hetket, jotka olen elänyt todella, ovat olleet sitten sitäkin arvokkaampia. Jumalan rakkaus on näkynyt niissä. Ja vihdoin olen myös elänyt pitempiä aikoja ilman tuota sameaa tunkkaista tukehduttavaa ahdistusta.
 
Jossain vaiheessa koin, että on osittain omalla vastuullani, miten elämääni suhtaudun. Siinä on sitten ollut taistelemista. Nyt olen tässä vaiheessa, että kirjoittelen kirjettä eräälle Pirrelle, joka näyttää olevan rukousvastaus!
 
Siunausta, ja hyvää adventtiaikaa Sinullekin!! Ja perheellesi.
 
Nyt on mentävä taas lepäämään. Olen kävellyt tässä välillä monet kerrat olohuoneeseen ja takaisin. Nyt ei enää suju istuminen---
 
Liisamaaria