Tietokone onkin siitä vekkuli vempain, että se joskus sanoo työsopimuksen irti
 
Minun konettani on vaivannut virus, tai oikeastaan monta sellaista. Siinä onkin ollut tekemistä. Mutta nyt se on parantunut taudistaan. Virukset eivät enää lähde eteenpäin minun koneestani. Toivottavasti niitä ei ole ilmaantunut sinun koneeseesi!
 
Kirjoitit paljon hyvää, ja ajattelemisen arvoista. Olin jo unohtanut, että puhuin järki-Liisamaariasta ja tunne-Liisamariasta. Kyllä se niin on, tunneminä on jäänyt järkiminän alle, tai selän taakse.
 
Mietin tänään työmatkalla, miten olen pelännyt tuntea. On kuin kaikki tunteet olisivat kiellettyjä. Eli pelkään tunteita. Pelkään pelkoakin. Ja kun oikein pelkään, torjun ne ja samalla siitä tuleekin se pelkkä ahdistusmöykky, määrittelemätön paha olo. On kyllä ihmeellistä, miten samoin olet kokenut. Itkun kanssa tulee tunne, ettei ole mitään, ei ole ollutkaan, kukaan ei välitä---. Ja tuo kysymys: kuka minä olen?
 
Olen oppinut, että minä olen olemassa ainoastaan suhteessa itseeni ja Jumalaan. Tätä ajatusta hoin itselleni pahimman kriisini aikana 80-luvun lopulla. Se auttoi minua, koska koin itseni suhteessa ihmisiin todellakin ei-miksikään. Oli pakko alkaa rakentaa identiteettiään siitä tosiasiasta, että Jumala on tiennyt, mitä teki luodessaan minut. Ja koska Hän ei tee virheitä, ei minun olemassaolonikaan ole virhe. Virhe on kokemisessani. Minulla on väärä kuva itsestäni.
Ja mikä on sitten oikea kuva? Siinäpä kysymys.
 
Sillä tiellä tässä ollaan, etsimässä Jumalan luomaa minää. Olisiko se jokin kokonaisuus, jossa järki-Liisamaaria ja tunne-Liisamaaria kävelevät käsi kädessä sovussa keskenään? Tunne-Lii-samaaria on tullut piilostaan, ja uskaltaa hänkin elää.
 
Nykyisin on tullut mukaan lopulta myös toiset ihmiset. Minä olen minä myös suhteessa heihin. Olen saanut hiukan jo välimatkaa, ja uskallan katsoa sitäkin peiliä, mitä ihmiset minulle ovat.
 
Olen aikalailla neuroottinen. Eli tyypillinen perfektionisti, joka ovia töissä sulkiessaan otsa rypyssä katsoo ja ajattelee vähintään kahteen kertaa kaikki valot ja lukot ja ovet ja avaimet ja... Ja bussissa kertaan vielä kaikki, vaikka juuri varmistin, että ovet ovat takuulla kiinni. Olen kasvattanut itseäni tässä suhteessa, ja selviän nykyisin melko hyvin. Oli aika, jolloin meni viikonloppu lähes piloille, kun olin lähdettävä viimeisenä töistä lauantaina. Nyt olen unohtanut asian jo kotiin tullessani.
 
Eli jokin hirveä tunne rangaistuksesta väijyy taustalla. Nykyisinkin pelko on ehkä voimakkain tunne, kun ahdistusta alkaa analysoida. Pelkään, että saan aikaan jotain katastrofaalista.
 
Mutta kerroin, että täällä päässä puhelinlankaa on opittu jotain uutta. Olen aina varovainen kertoessani tällaisia asioita, mutta nyt on kuin olisin tukevammin polulla suolla rämpimisen sijaan.
 
AUTA!
 
Epätoivon suolla 
uskoni on mennyttä.
Ei ole mitään, mihin tarttuisin,
mikä olisi kestävää puuttomalla suolla, 
hetteikköjen keskellä sumun ympäröimänä.
Missä Sinä olet minun Johdattajani,
Lohduttajani, Vapahtajani,   
kuunteletko huutoani? 

Sinä sanot: älä pelkää, mutta minä 
pelkään!
Sanot: älköön teidän sydämenne olko
murheellinen. 
Minä olen murheesta nääntynyt.
Sanot, ettet minua hylkää. Minut on hylätty
tälle suolle, 
enkä uskalla liikahtaakaan.

Olenko eksynyt, enkä löydä enää tiellesi?

Minä hukun Herra, pelkään, olen yksin,
miksi et vastaa! 

Miksi olen tässä?

Sinä tiedät, että olen ja kärsin
ja huudan ja vaikeroin kun apusi viipyy.

Kun astun askelen, jalkani vajoaa, 
kun astun toisen, on maa jalkojeni alla.
Kun luulen selvinneeni polulle, vajoan    
taas hetteikköön.
Luulen näkeväni puita, tutun
metsänreunan,
mutta suo vaan jatkuu, suo ja sumu.

Minun on kylmä. Ja tuuli yltyy
ja puhaltaa märät hiukset kasvoilleni.

Herra auta! Herra auta! 
En jaksa odottaa vastaustasi, apuasi.

Ja kuitenkin odotan.

Ja apusi viipyy, ja minä odotan,
koska ei ole muuta mahdollisuutta.

Voi minua ihmistä, miten heikko olen!
Ja Sinä, Herra jaksat minusta välittää.
Välität niin paljon, että menetän 
kaikki omat voimani ja mahdollisuuteni.

Ja Sinä annat uskon ja toivon.
Ja apusi tulee.

 Sumu hälvenee ja huomaan, 
 takanani on tuttu polku.
 
    Liisamaaria 4.5.98
 
Miten sen nyt kertoisin. Se, että olen päässyt tähän on monen asian summa. Usein käy niin. Jumala antaa vastauksia ja kehotuksia ja opastusta monelta taholta. Yksi on kyllä se, että päätin kertoa menneisyyteni jollekin. Lopulta sain kertoa tarinani kolmelle ihmiselle. Se, että sinä olet kokenut niin paljon samaa, auttoi todella paljon, enemmän kuin muut. Olin aivan ihmeissäni. Olin rukoillut ihmistä, joka oikeasti kykenee kuuntelemaan minua. En olekaan yksin. Tällä polulla kanssani kulkee Pirrekin.
 
Minulla on ollut lisäksi syyllisyyden kokemuksia menneisyydestäni. Kuin olisin itse syyllinen orpouteeni ja sen tuomiin ongelmiin. Kuin olisi omalla vastuullani kaikki se tuska, mitä sisälläni on ollut. Olen hävennyt sitä. Olen kokenut, etten saisi tuntea niin kuin tunnen. En saisi itkeäkään. Olen heikko ja epäuskoinen, kun itken, ja se ei ole sallittua. Vähitellen olen antanut itselleni luvan olla niin itkuinen, ahdistunut ja pelokas, kuin todella oikeasti olen. Todellinen syyllisyys Jumalan edessä on sitten toinen asia.
 
Sitten luin yhden kirjan. Ostin sen itselleni joululahjaksi. Ja hän sanoi, että vaikka sukellan suohon, vanhoihin tunteisiin, ei ole niin, että olen epäonnistunut ja matka pitää taas aloittaa alusta. Se on niin, että päämäärä on kokoajan edessä, ja vaikka tulee vaikeita hetkiä, saan jatkaa siitä, mihin jäin. Kuvaannollisesti olen kokenut rämpiväni suolla ja kokenut olevani eksyksissä. Ja nyt sain kuulla, että olenkin oikealla polulla, en ole eksynyt, vaan tämä vie perille. Suonsilmäkkeet ovat tien vieressä, ja saattaa olla, että jalka luiskahtaa niin, että olen rähmälläni omassa montussani. Mutta sitten taas jatkamaan! Ja vaikka polku kulkisikin suon läpi, se vie perille.
 
Ehkä tämä tunne-Liisamaaria, josta kerroin, on etupäässä se lapsi, joka on säilönyt itseensä niin paljon käsittelemättömiä kokemuksia ja tunteita, ettei osaa nähdä itseään oikein. Haavat ovat auki, ja ruvella ja kipeitä ja tulehtuneita.
 
Mutta nyt on toivo herännyt. Olen toki purkanut tunteitani. Olen uskaltanut olla vihainenkin,. Kuitenkin minua pelottaa olla vihainen, ja pelkään vihaisia ihmisiä. tunne-Liisamaaria pelkää, järki-Liisamaaria on rohkeampi. Kykenen töissä kohtaamaan ärtyneitä ja vihaisia ihmisiä aivan asiallisesti. Mutta, todella, heti kun mennään tunnepuolelle, alan pelätä. Ja jos sanon jostain asiasta, mikä minua ärsyttää ja minkä haluaisin olevan toisin, tulee huono omatunto, vaikka asia olisi asiaakin.
 
Olen opetellut käsittelemään tunteita itsekseni. Sanon Jumalalle, miltä tuntuu. Ja nyt pyrin siihen, että kun ahdistus kiipeää minuun, yritän tunnistaa sen alkusyyn. Asioiden sanominen ääneen helpottaa.
 
Muutama vuosi sitten eräs kauan kestänyt ystävätärsuhde meni poikki. Yritin sopia asiaa, mutta se ei onnistunut. Aina kun olen muistanut tämän ihmisen, sisältäni on kuohahtanut viha, oikein todellinen myrkyllinen, kaunainen viha. Koin hänen tehneen minua kohtaan väärin. Monesti olen kelannut kaiken tapahtuneen ja kaivellut itsestäni syitä hänen käytökseensä. Ja onhan niitäkin, jotain olisi pitänyt osata tehdä toisin. Mutta vaikeaa on ollut antaa anteeksi.
 
Ennen joulua aloin ajatella jouluisesti, eli halusin kehrätä itseeni rauhan ajatuksia häntäkin kohtaan. Kirjoitin hänelle jo kirjeenkin. Mutta sain kehotuksen olla lähettämättä sitä. Lähetin kortin, kuten muinakin vuosina, ja siihen laitoin osan jouluevankeliumista.
 
Ja kun muutama päivä oli kulunut, huomasin, että viha oli kadonnut. Sitä kerta kaikkiaan ei enää ole. Prosessi on käyty läpi. Ja se antoi minulle toivoa siitä, että ehkä minun sisälläni olevat muutkin tunneprosessit on eräänä päivänä käyty läpi niin, että en ole enää mistään kohtaa vereslihalla.
 
Tällä hetkellä tuntuu siltä, että menneisyyteen liittyvät asiat ovat menettäneet kivun pahimman särmän.
 
Tuntuu - ja näyttää - siltä, että Jumala haluaa minun menevän syvälle menneisyyteeni. Ennen joulua tapasin serkkuni, joka kertoi, että hänellä on joukko veljeni lähettämiä kirjeitä. Hän kysyi, haluanko nähdä ne. Joo, totta kai. Vielä en ole saanut niitä käsiini, mutta ajatukseni menivät silloin jo siihen aikaan, jolloin hän oli ne kirjoittanut, eli heti äitini kuoleman jälkeen v. -58. Veljeni kuoli v.-00 keväällä.
 
Jotain vuosissa -58-63 on sellaista, joka on varhaislapsuuden lisäksi täysin unohtunut. Siihen aikaan mahtuu vuodet ensimmäisessä kasvatuskodissa, ja muutto Helsinkiin, toiseen kasvatuskotiin ja alkuaika siellä.
 
Toissa päivänä kävi luonani ystäväni Eeva, joka toi mukanaan hänelle kirjoittamani kirjeet vuosilta -61-67. Niitä oli paljon! En ollut muistanut niistä mitään. Ja kun aloin lukea niitä aikajärjestyksessä, hupsahdin täysin siihen aikaan. Se oli merkillinen kokemus. Olin juuri tasan tarkkaan se nuori tyttö, mikä olin silloin, 16-vuotias, koin, mitä hän siinä kirjeessään koki, äidinikävää, yksinäisyyttä, turhuudentunnetta, ja toisaalta riemukasta elämänkokemista. Nauratti ja itketti. Eilen illalla pääsin lukemisessani vuoteen 63-syksyllä. Kirjeitä on noin parikymmentä per vuosi.
 
Eeva oli lapsena läheisin tyttökaverini, parisen vuotta minua nuorempi, ja löysin hänet uudestaan tultuani Helsinkiin v. 61. Hän asui edelleen lapsuuskaupungissamme. Tavattiin silloin tällöin, mutta kirjoitin hänelle näköjään koko ajan. Tämä ystävyys oli oikeastaan henkireikä, mikä lopulta auttoi minut niiden vuosien läpi. Edelleen ollaan ystäviä.
 
On vallan ihmeellistä lukea noita kirjeitä. Olin niin unohtanut, että kun näin ne, en ensin uskonut, että minä olin ne kirjoittanut. Käsiala ja kaikki, kuvat, tekstit kirjekuorien päällä---.
 
Jotain uutta on nyt tapahtumassa. Se liittyy tähän, mistä olen kirjoittanut myös sinulle. Olet osa tätä uutta elämänmakuista vaihetta, joka on alkanut. Kun tänään ajattelin asiaa, koin, että sinä varmaan ymmärrät, mitä on tapahtumassa.
 
Eli kiitän Jumalaa sinusta!!
 
Rukouksin ja siunauksin
Liisamaaria