Tietokone on nyt toiminut kohtuullisesti ja minä olen onneksi säästynyt vielä viruksilta.
 
Tunteet ja pelkääminen ovat todellakin osa kovaa kierrettä. Minä kun olen sellainen räiskyvä (heti pamahtava ja unohtava) luonne niin meidän perheen yhteenotot ovat olleet kova koetus. Mies kun on taas hitaasti suuttuva, mutta sitten meneekin monta päivää kun saa miettiä sanojaan ja olla kieli keskellä suuta. Aikoinani en osannut keskustella yhtään hankalaa asiaa ilman tunteita ja se meni aina itkuksi. Nykyisin ei onneksi enää tarvitse edes riidellä. Ollaan päästy sellaiselle tunne- ja järkitasolle avioliitossa. Myös uskoontuloni myötä saamani rauha mustasukkaisuudesta, auttaa asiaa.
 
Suurimmat riidat kun usein olivat minun aiheettomat mustasukkaisuuskohtaukset. Ne taas johtuivat menettämisen pelosta. Viimeiset 10 vuotta olen elänyt ikään kuin enemmän tunneihmisenä. Järki-Pirrena oli helpompaa. Lasten narinat sisään toisesta korvasta ja ulos toisesta. Mies tuli hoidettua syöttämisellä, puhtailla vaatteilla ja seksillä. Oikeastaan silloinen koiramme taisi saada eniten huomiota.
 
Nyt kun olen antanut valtaa tunne-Pirrelle niin itkeä saa paljon, mutta myös nauraa ja nauttia. Kun olin vuodet -90 -93 hoivannut sitä sisäistä "lastani" tunne-Pirreä, joka ei ollut saanut olla olemassa, niin nyt itken jo maailman tapahtumien takia. Murehdin sitä, että soditaan, kuollaan nälkään ja muuta vastaavaa. Miksi kaikki eivät löydä Jumalaa. Sitä murehtii se tunteellinen-Pirre ja järki-Pirre toteaa, että näin tapahtuu siksi, koska raamatussakin näin sanotaan. On niin paljon kovia, vain itseään ajattelevia ihmisiä. Tästä näet kuinka minullakin nuo tunne- ja järki -minät pomppivat kun niiden pitäisi todellakin kävellä käsikädessä niin kuin sinä arvelit. Tai ehkä tunneminä 10 cm edellä.
 
Ollaan monissa asioissa kuin kaksoset. Minäkään en pääse lähtemään minnekään ennen kuin olen tarkistanut ettei hella ole päällä, ei kahvinkeitin jäänyt päälle, valot on sammutettu ja ovi varmasti lukossa. Muistan kuinka kerran lähdimme lomalle ja matkalla Helsingistä Kuopioon oli Mikkelin kohdalla käytävä soittamassa talonmiehelle, että käy katsomassa ettei silitysrauta jäänyt päälle. Olin silittänyt vielä pyykkiä vähän ennen lähtöä. Tällaista tarkistusta pitää tehdä koko ajan. Avaimet ovat ne, jota koittelen monet kerrat ennen kuin suljen oven.
 
Minäkin koin ensimmäiset 47-vuotta, ettei sisintään ja tunteitaan saa näyttää ulkopuolisille. Vanha sanonta on, että ”nauraa pitää vaikka sydän märkänis” ja näin piti kätkeä sisälleen ongelmat, kivut, masennukset ja "lapsuus, koko mennyt minuus" sitä ei saanut tuoda julki. Ulospäin oli oltava iloinen naurava ja huoleton, vaikka sisällä olisi ollut kuinka pimeää ja sydän hajoamaisillaan. Tämä kehitti minulle yhden pahan ominaisuuden. Söin murheeseen, ahdistukseen ja yksinäisyyteen. Sillä yksinäinen totisesti olin, vaikka onkin mies ja kaksi lasta ja jopa kavereita ympärillä. Yksin siksi, koska en voinut näyttää todellista Pirreä. Sitä surullista, rakkautta kaipaavaa ja epätoivosta ulos pyrkivää. No nyt lyllerrän sitten suurella ylipainolla ja yritän saada niin paljon voimavaroja kerättyä, että pystyisin laihduttamaan.
 
Se sukellus suoraan suonsilmään on juuri sitä kun olet taas käynyt lävitse yhden kipeän muiston ja suonsilmä onkin muuttunut kirkkaaksi lähteeksi ja on hyvä juoda ja hakea virvoitusta. Eli käsittele aina se eteesi tullut asia ja anna sitten Jumalan murehtia se loppuun. Hänellä on siihen enempi voimavaroja. Suonsilmä on muutenkin sellainen paikka jota kavahdamme. Onhan se pohjaton hetteikkö, johon helposti hukkuu ja josta on tosi vaikea päästä ylös.
 
Liisamaaria, kirjoitit sellaisen lauseen joka meni aivan sydämen pohjaan asti ja sai kyyneleet silmiin. - Tällä polulla kanssani kulkee Pirrekin. Ajattele meitä on nyt kaksi ja saamme lohduttaa ja myös ilahduttaa toisiamme. Olen itkenyt ja hymyillyt vuorotellen lukiessani lähettämääsi kirjettä ja yrittänyt vastata siihen. Tuntuu kuin olisin löytänyt kauan kadoksissa olleen toisen puolikkaani, kaksoissiskoni.
 
Tehdäänkö yksi yhteinen sopimus. EI KANNETA SYYLLISYYTTÄ MENNEESTÄ enää tästä päivästä lukien. Tämä olkoon se meidän käännekohta. Kiukku olkoon paikallaan, joskus itkut ja vihakin, mutta ei kanneta syyllisyyttä. Eihän mennyt lapsuus ollut meidän vika vaan joskus elämä vain heittelee tällä tavoin. USKOTAAN SIIHEN, että Jumalalla on varastossaan meille jotain erityisen ihanaa kunhan sen aika koittaa. Jumalan edessä meidän ei tarvitse tuntea syyllisyyttä Hänhän tietää kaiken minkä olemme läpikäyneet, myöskin sen mitä itse emme muista.
 
Huomaatko kuinka helpottavalta tuntuu kun voi lakata vihaamasta? Viha on voimia koetteleva tunnetila. Mitä nopeammin siitä pääsee eroon niin sen pienemmillä vaurioilla selviää. Se vaan kun ei aina ole niin helppoa. Aika onneksi myös "syö" vihalta jalansijaa.
 
Sinun tapauksessa toimi kortti ja raamatun teksti laukaisevana tekijänä. Kuka kehotti jättämään kirjeen lähettämättä? Jumalako? Oli hyvä neuvo kumminkin.
 
Jotain on todellakin tapahtumassa. Mikään kun ei ole sattumaa. Jumala haluaa nyt selventää elämääsi ja on tuonut nuo nuoruutesi kirjeet kertomaan sen, mitä et muista. Nuo veljesi kirjeet avaavat myös joitakin solmuja. Saattaa olla kipeitä, mutta myös helpottavia asioita. Se, että niitä tulee kahdelta suunnalta ja osittain myös päällekkäisiä vuosia on hyvä asia. Ajattele, mitä olet saanut kokea, murkkuikäisen minäsi, itkuineen, nauruineen 60-luvun Helsingissä.
 
Minä olen syntynyt ja asunut täällä lähes koko ikäni. 60-luvun Helsingin muistan oikein hyvin. Vuonna -61 aloin seurustella mie-heni kanssa, -62 menimme kihloihin ja -64 naimisiin. Minulla ei ole muita kirjeitä kuin ne jotka mieheni lähetti armeijasta vuonna -63. Meidän molempien silloiset kirjeet ovat tallessa.
 
Sanoit, että kiität Jumalaa minusta. Jospa sovittaisiin, että kiitetään Jumalaa, että löysimme näin toisemme ja saamme kertoa ja pohtia elämää niin mennyttä kuin myös toivon ihanaa tulevaa. Sitä odotellessa jätän sinut Jumalan huostaan.
 
Pirre
 
 

SUO%20JA%20PITKOSPUUT_2.jpg

 

ELÄMÄN PITKOSPUUT

Ensi askelees olivat arkoja,
pieni kätesi, kädessä vanhemman
astuit pitkospuusi alkuun.
Ympärilläsi korkea ruovikko,
taivaankansi, sininen ylläsi
elämänpolkusi alkoi.
 
Käsi irtosi kädestä vanhemman 
käyvät askelees reippaammiksi.
Paljaat varpaat, harmaa pitkospuu
auringon kilo, leikit lapsuuden
suuret myrskys ja kuumuus kesien,
kuuluu lapsuuden ihanaan aikaan.
 
Joskus lipesit päältä pitkospuun,
putosit hetteiseen veteen.
Aina kuitenkin ponnistit ylöspäin
sinä matkaasi tahdoit jatkaa.
Sua maailma kutsui ja vietteli
sinne nuoruuden innolla juoksit.
 
Jäi taaksesi lapsuus ja pitkospuut,
sinä asfalttipolkuja tallaat.
On kotona laatikko, laatikossa
kello kourassa elämää mittaat.
Niin kiihkeesti juoksevat viisarit
vain harvat sen tahdissa jaksaa.
 
Joskus vilahti mielessä pitkospuut
ja lapsuuden huoleton aika.
Mihin vilahti vuodet näin vikkelään
mihin hävisi maailman taika?
Kuka taluttaa kumaraa kulkijaa,
kuka saattavi pitkospuun alkuun.
 
Tahdon takaisin luokse pitkospuun,
nyt sen kulkea tahdon loppuun.
Käsikädessä Herrani, Vapahtajani
eivät heikot jalkani horju.
Kun vihdoinkin pääsemme perille
jäävät taakseni elämän pitkospuut.
 
   22.11.01  Pirre