Kiitos kovasti kirjeestä. Sain paljon taas ajateltavaa ja rohkaisua. Mun uusi itseluottamukseni joutui kovalle koetukselle. Todella. Olen huomannut ennenkin sellaisen mekanismin, että kun on oivaltanut jotain, sen asian kanssa joutuu käytännössä heti harjoittelemaan. Ja jos tulee kehaisseeksi, että nyt vasta hyvin menee, onkin pian rähmällään maassa, nenä savessa, polvet verillä.
 
Onko niin, että vihollinen saa ikään kuin luvan Jumalalta tönäistä vähäisen? Vihollinen ilkkuu, että katsos nyt, ei mitään hyvää olekaan tapahtunut. Taas olet sumussa, kipu ja ahdistus on edelleen totta, mitäs turhaan enää ponnistelet eteenpäin, pieleen menee kuitenkin, turhaan kiitit ja rukoilit.
 
Mutta siinähän se sitten onkin se Jumalan viisaus! Kun kuitenkin lopputulos on se, että olen hiljaa avuttomana, syntisenä Hänen edessään, minähän olen Hänessä voittanut vihollisen! Mitä muuta paikkaa meillä on paeta pahaa oloamme kuin Hänen eteensä!!? Näin sitten lopulta tein. Koin, että olen niin epäonnistunut, etten osaa edes rukoilla. Ja sanoin senkin---.
 
Lopulta kurjuuteni haihtui todella kuin kesäpilvi. Itse asiassa en edes huomannut, kun olin lähtenyt keittiöön tekemään itselleni ruokaa---. Minä unohdan syödä, kun huonosti menee. Oli kuin Herra olisi sanonut: hoida, hyvä lapsi itseäsi - mene syömään---. Ja nyt ilo taas pilkahtelee sisimmässä. Jess! Polku jatkuu, en ollut eksynyt, ja se on just se polku, minkä olen äskettäin löytänyt!
 
Kysyit, mistä olen saanut ajatuksen sisäisestä jumaluudesta. Se on oikeastaan niin pitkä juttu kuin minun elämäni niiltä ajoilta kun aloin etsiä tietä Jumalan luokse. Kun olen aina selvittänyt asiat lukemalla, kannoin lukioaikana kotiin kasoittain kirjoja, jotka vähänkään viittasivat Jumalan tuntemiseen. Silloin jo oli eräitä suuntia, jotka kertoivat ihmisen kehittymisestä yhä suurempaa jumalallisuutta kohti.
 
Jumalan rakkaus näkyy siinä, että kaiken tällaisen kautta kuitenkin löytyi oikea tie, oikeat kirjat, oikeat ihmiset. Ja Hänen viisautensa siinä, että minulla on pohjaa nyt tunnistaa vääränlainen ´hengellisyys´. Minua kiinnostaa kaikki ihmistä koskeva, psykologia myös. Kriisini aikana aloin tutkia kaikkia terapiamuotoja ymmärtääkseni itseäni. Luin elämäntapakirjoja, tutustuin myönteiseen ajatteluun, primaaliterapiaan, jopa sivupersoonista luin. Silloinkin oli mahdollisuus joutua harhaan. Mutta tässä ollaan. Lähes kaikessa nykyisessä terveystiedossa on vivahteita New Agesta.
 
Eräät terapiamuodot ovat avoimesti sellaisia. Tunnistan ne siitä, että tulen aivan tietyllä tavalla ahdistuneeksi. Näissä kirjoissa on paljon hyvää ja auttavaa. Mutta psykologia, joka luiskahtaa antamaan kunnian ihmiselle jumaluusmielessä, menee täysin harhaan. Tai siis paremmin sanottuna, antaa sellaisen harhan, että ihminen selviää kaikesta ilman Jumalaa, syyllisyydestäkin, kaiken voi elää läpi, kaiken tuskan purkaa jne.
 
Toki voi, mutta silti ollaan Jumalan edessä luotuja, ihmisiä ja Hän on Luoja, Jumala. Tämä ohitetaan. Kuitenkin, kun minulla on heikko hetki, alan pelätä, että olen joutunut harhaan. No, ehkä sekin on hyvä tilanne sikäli, että on parasta tarkistaa, missä mennään. Jotkut kirjat ovat jääneet lukematta. Tiedän, mitä New Age sisältää. Se on selvästi niin kiehtovaa, että varmaan moni on vaarassa eksyä. Se näyttää hyvältä, upealta, kauniilta. Käytetään samoja termejä. Puhutaan eheytymisestä, itsensä kuuntelemisesta, hiljentymisestä jne. ---enkeleistä, rakkaudesta, rukouksesta---. Mutta Jeesuksen risti puuttuu, Jeesuksen veri puuttuu, pahan todellisuus myös, Jumalan ehdoton pyhyys jne. Olen epäluuloinen, ja se on toisaalta hyvä, toisaalta ehkä arastelen liikaakin. Jopa hiljaisuuden retriirit ovat saaneet minut miettiväiseksi---. Mutta kai on hyvä tutkia, mikä hyvä on, antaahan Raamattu siihen luvan - tai jopa kehottaa. Ja lukea Raamattua ahkerasti.
 
Kerron vielä--- Lapsena äiti vei minut jonkinlaisen parantajan luokse. Hän siveli käsillään minun ihottuman peittämiä jalkojani ja käsiäni, ja astmaista rintaani. Olin varmaan vielä alle kouluikäinen. Muistan se melko hyvin. Ihottuma katosi joksikin aikaa. Uskoon tultuani pelkäsin, että jokin vihollisen vaikutus olisi jäänyt minuun sen seurauksena. Asian puolesta kai rukoiltiin. Mutta se on varma, että helposti näen ja koen sen läsnäolon. Paitsi silloin, kun on ollut tuo lamaannuttava ahdistus, en ole osannut heti sitä tunnistaa. Kuitenkin on niin, että ollaan kolmitahoisia jo ihmisinä, eli ruumis-sielu-henki, jotka kaikki vaikuttavat. Vihollinen on se, joka valehtelee ja syyttää. Sitä ei pidä aliarvioida, eikä yliarvioida, ja siinä onkin sitten taiteilemista.
 
Ihanaa on se, että Jeesus on tullut tähän realistiseen tavalliseen elämään ihmisen kanssa. Ja että voidaan yksinkertaisesti puhua Jumalalle, Isälle, ilman asettumista mietiskelemään jne. Oletan, että kun rukous on aktiivista kuuntelemista ja puhumista, ollaan siinä paikassa, missä kuuluukin. Ja ollaan sitten missä kohdassa eheytymistä tahansa, ollaan sellaisenamme Jumalan lapsia Kristuksessa, tässä, tänä hetkenä.
 
Meillä taitaa löytyä yhä vaan uutta juttua--- joten, kirjoittamisiin!
 
Sinua siunaten
 
Liisamaaria