Hei, vaan, ja kiitos viestistä!
 
Sanoin, että on kertomistakin. Olen lukenut nyt kirjeet loppuun. Muutama viimeinen oli kirjoitettu silloin, kun lapset olivat aivan pieniä. Kertoilin Eevalle heidän kehittymisestään jne. En muistanut niitäkään kirjoittaneeni. Yksi kirje oli lähes hätähuuto, valitus siitä, miten tiukoilla me oltiin. Mutta selvittiin. Hiukan paha olo tuli, mutta kuitenkin koin, että ymmärsin itseäni. En enää syyllistynyt niin pahasti, vaan ymmärsin. En ollut pelkästään paha, vaan tuskainen, ahdistunut, huolissani. Rakastin lapsiani. Se välittyy niistä kirjeistä, ja koin tuskaa siitä, etten osannut osoittaa sitä heille mielestäni tarpeeksi hyvin. Mutta nyt koen, että koska rakastin heitä, heidän täytyi se kuitenkin kokea. Epäonnistumiset ovat ihmiselle kai välttämättömiä, ja väistämättömiä tiukoissa olosuhteissa. Sen muistan, miten päätin, että me selvitään tästä. Ja pahinta aikaa oikeastaan kesti vain 1 1/2 vuotta. Se aika on kasvanut mielessäni pitkäksi kauheaksi ajanjaksoksi, jonka aikana onnistuin saamaan kaiken piloille korjaamattomasti.
 
Miten ihmeellistä on, se, että ystäväni oli säästänyt nuo kirjeet, ja toi ne minulle nyt juuri! Se on Jumalan suurta armoa. Tunnen itseni pieneksi ja nöyräksi, mutta kuitenkin armahdetuksi. Minun on hyväksyttävä se, että olen ollut se nuori ihminen, joka noista kirjeistä välittyy. Hävettää, nolottaa, mutta myös ihastuttaa ja huvittaa. Olen nähnyt kuitenkin elämän ja maailman kauniina, hyvänä, innostuttavana Jumalan lahjana jo alle kaksikymppisenä. Silloin, kun oli ensimmäinen kriisini noin 40-vuotiaana, löysin osan tästä itsestäni. Ehkä nyt löytyy loputkin.
 
Puhuin hiukan ystäväni kanssa niistä ajoista. Hän on nähnyt minut aina selkeärajaisena ihmisenä - tahtovana ja ajattelevana. Miten hirveän huono kuva mulla onkaan ollut itsestäni! Ja vaikea on edelleen uskoa, että olisin todella sitä, mitä hän kertoo minun olevan. Ja hän edelleen siis on samaa mieltä minusta. Ja hän tuntee minut 6-vuotiaasta lähtien! Onko minun uskottava häntä? On. Olen alkanut kokea arvostavani itseäni hiukan enemmän. Innostuin taas niistä teksteistä, joita kolmisen vuotta sitten aloin kirjoittaa. Tuskastuin ja turhauduin niihin välillä. Aloin piirtää taas kuvia.
 
Työpaikalla löysin unohtuneen itseluottamukseni ja ihmeekseni ammattini alkoi taas tuntua kiinnostavammalta. Mutta helposti tämä uusi kuva särkyy. Ei tarvita kuin yksi tönäisy, kun se hajoaa kuin kuvajainen vedessä. Mutta uutta on se, että se palaa! Se ei katoa. Kun sisin tyyntyy kolauksesta, uusi kuva - tai vanhako se on? - palaa takaisin ja koen olevani kuitenkin ehjempi. Luin tänään, että ei tule perustaa rakkauden tarvettaan ihmisiin. Jumalan rakkaus riittää. Jäin sitä miettimään. Riittäähän se. Minun on luotettava siihen.
 
Eihän rakkautta ole olemassakaan, ellei sen lähdettä ole. Odotan sitä vieläkin ihmisiltä. Takerrun helposti mieheeni, hänen hyväksymiseensä, ja kun hänellä on jotain esim. työongelmaa, ja se heijastuu minuun, heti luulen, että hän ei enää pidäkään minusta---. Olen tosin lukenut jostakin, että mies ON muualla, ja TULEE läheisyyteen ja lähtee taas, ja nainen ON läheisyydessä ja menee ehkä välillä muualle, mutta PALAA aina siihen. Mies on kuin kuminauhan päässä. Liikaa läheisyyttä - taas erilleen - liikaa etäisyyttä - taas lähelle. Näin on. On tässä naisella olemista! Onko Sulla vastaavia kokemuksia?
 
Keskustelin tyttäreni kanssa ja se sai minut kokemaan, että olen siirtänyt hänen kannettavakseen omia ongelmiani. Soitin rukouspuhelimeen ja sain heti apua. Sain rauhan ja hyviä auttavia armollisia ajatuksia. Tämä tapahtuu äärimmäisen harvoin, että soitan jollekin heti akuutissa tilanteessa. Eli sekin on uutta, että pystyn puhumaan. Kirjoittaminenhan sujuu kuin vettä vaan, kuten olet nähnyt---
 
Eilen sain tyttäreltä sähköpostin, jossa hän sanoo taas kokevansa, että kyllä tästä selvitään. Lohdutti. Koen, että minua nyt hoidetaan. Helppoa tämä ei ole, ei ollenkaan, mutta on kuin olsin jossain pakollisessa hoidossa, joka pitää käydä läpi, että paranee. Kipeää, mutta parantavaa. Jatketaan jutustelua!
 
Ennen kaikkea terveyttä sinulle nyt toivotan ja rukoilen
 
Liisamaaria