---menossa iltavuoroon töihin. Kiitos hyvistä sanoistasi.
 
Olen kokenut, että minussa on kahdenlaista itkua. Toinen on itsesäälin ja kiukun itkua, sitä, että kukaan ei huomaa ahdistustani. Se on pelon ja kauhun ja raivon itkua.
 
Toinen on sitten itkua, jossa olen päässyt tuhertamaan Jeesuksen jalkojen juureen, syliin, ahdistustani, pahaa mieltäni, tuskaani ulos. Tämä jälkimmäinen on Jumalan lahja. Aikaisemmin ei ollut muuta itkua kuin tuo ensimmäinen. Se oli samaa kokemusta, mitä lapsena. Itkin, eikä kukaan välittänyt. Tunsin tunteet laidasta laitaan, eikä kukaan huomannut, ei osannut tyynnyttää, selittää--- Nyt huomaan, milloin vihan itku pyrkii pintaan. Tunnistan sen vihaksi, suuttumukseksi. Annan se tulla, usein Jumalan edessä, rukouksessa.
 
Itku on minulla reagointitapa tunteisiin, joita en osaa itsessäni nähdä ja tunnistaa.
 
Usein mietin tätä ´kokemuskristillisyyttä´ ja tulen aina samaan tulokseen, profetoiminen lakkaa ja kielilläpuhuminen, mutta rakkaus pysyy - ollenkaan vähättelemättä profetoimista ja kielilläpuhumista. Itse olen saanut muutaman profetian, siis toisen ihmisen kautta minulle tarkoitetun, ja ne ovat tulleet niin, että olen sen todella kokenut Jumalan puheeksi. Itse en ole puhunut kielillä, ainakaan sillä tavoin, että voisin sanoa ´puhuvani kielillä´. Jonkun kerran olen kokenut olevani niin lähellä Jumalaa, että en ole osannut järjellisesti sanoa mitään ja silloin on mielessä liikkunut joitain sanoja, jotka olen tunnistanut kuitenkin kiitokseksi tms.
 
Mutta saatan olla väärässä. Kaikkea saa epäillä, kaikki tutkia, koetella, sanotaan Sanassa. Mitä mieltä sinä olet?
 
Jospa nyt en enempää, tulee taas juttua niin paljon, ettet pysy perässä. Rukoillaan sinulle terveyttä!
 
Heippa taas
 
Liisamaaria