Joo, hei! Olo on hiukan sellainen kuin viitisentoista vuotta sitten, kun elin läpi ensimmäistä isompaa kriisiäni. Voisin kuvailla sitä edelleen suovertauksella. Olen niin kauan kulkenut suolla, että nyt kun maisema alkaa näyttää uudelta, on siinä sekä uuden tuomaa uteliaisuutta ja kiihtymystä, että lähes pelkoa. Mitä nyt seuraa?
 
Olen niin kauan märehtinyt ahdistustani, sen syitä, veivannut sitä puoleen ja toiseen, että on kuin istuisin tien vierellä miettimässä, osaanko edes kulkea eteenpäin. Kun kirjoitan päiväkirjaani, tuntuu oudolta, kun ei olekaan samaa ryppyotsaista pohtimista, onko tämän päivän ahdistus yhtään pienempi kuin eilisen päivän---
 
Silloin vuonna 88, kun menneisyyden asiat alkoivat kuplia minussa kuin maanjäristyksessä, siihenastiset roolit hajosivat. Koin olevani lähes alaston. Samalla koin putoavani johonkin, mistä en ollut ollenkaan varma, mihin päädyn. Päädyin Jumalan käsivarsille, sen lopulta huomasin. Ja pitkän pimeän putoamisen jälkeen sain nähdä enemmän valoa ja Jumalan armoa kuin koskaan. Mutta putoaminen oli pelottavaa. Kaikki hajosi, kaikki ne kuviot, mitkä olin rakentanut ja mitkä olivat rakentuneet ympärilleni. Olenko kertonut siitä jo? Kohta en enää muista, mitä olen kirjoittanut, täytyy kai lukea---
 
Nyt, tässä vaiheessa, koen olevani selvästi Jumalan hoidossa. Olen sylissä. Olen huomannut nyt olevani. Silloin varmaan olin myös, mutta tunteeni sanoivat toista.
 
Tämä uusi vaihe, en sitä nyt kriisiksikään sanoisi, ehkä kuoriutuminen, kuten sinäkin sanoit, tuntuu täysin erilaiselta kuin mikään ennen. Jokin sisälläni mekastaa, että et varmaan ole oikealla tielläkään, kun koet tällaista rauhaa ja iloa----. Se on niin uutta minulle. Minun päähäni on taottu, että voi olla väärääkin rauhaa, ja toisaalta, että on hulluutta uskoa, että tämä olisi pysyvää, kohta taas löydät itsesi samoista ahdistuksista.
 
Mutta kun jokin on muuttunut, se on muuttunut! Itse asiassa taitaa olla niin, että minun elämäni on yhä enemmän alkanut normalisoitua.
 
Haluaisin kuvailla, mitä koen. On kuin kaksi olotilaa, kuin sumuinen sää, ja kuin kirkas sää. Ahdistus, jännittäminen, neuroosit, suorittaminen, kiireen tuntu, pelko siitä, etten osaa jotain jne. jne. jne. joista olen kärsinyt AINA, on se sumu, joka saa minut lamaantumaan, syöksymään nenälleni suohon. Ja on todella kuin säätila muuttuisi. Eilen koin sen taas selvästi. Aloin olla selkeästi olemassa tässä hetkessä. Sisälläni oleva meteli vaikeni, se kuoro, joka moittii tai pelottelee---, ja rauha tuli tilalle. Sumu hälveni ja näin tämän olemassa olevan hetken selkeästi järjelläni ja sydämelläni.
 
Sumu on sellaista, joka vääristää todellisuuden. Kai ne ovat ne tunteet, jotka tulevat vanhoista kokemuksista, jotka saavat olettamaan kaikenlaista, mikä ei pidäkään paikkaansa. Kun sumu häviää, koen itsekin olevani ehyt. Ja ihmeellisintä on nyt se, että se ei hallitse minua. Huomaan sen. Se ei hyökkää kimppuuni, eli en pelkää sitä, vaan totean - aha - nyt on sumuinen sää, odotetaan vähän aikaa, niin sitten taas matka jatkuu.
 
Minua tosin häiritsee, on häirinnyt, se, että tässä nykyisessä aika yleisessä myönteisen ajattelun ideassa tapahtuu samalla tavalla. Mietiskellään, ja keskitytään hyväksymään itsensä jne. Tuloksena on myös rauha. Kuitenkaan siinä ei puhuta Jeesuksesta mitään, ainoas-taan ´korkeammasta voimasta´, ja jostain jumaluudesta, joka on ihmisen sisällä---(!?). Mutta kuitenkin uskon, että tämä minun kokemani rauha tulee Jeesukselta. Hän on sanonut antavansa rauhansa. Oletan, että tämä todellinen Jumalan rauha on täynnä rakkautta, se toinen rauha on itsekeskeisyyttä. Vai mitä sinä ajattelet?
 
Eilen luin kirjoittamiani tekstejä syyskuulta -01 alkaen. Sama valitus, kuin vuosia. Taas ahdistaa, nyt pitää saada selville, mistä---jne. Sitten sairastuin pahaan flunssaan. Oli pakko levätä. Löysin vanhoja päiväkirjojani, joita en muistanut olevan olemassakaan. Jotenkin siitä alkaen alkoi tapahtua jotain. Sitten tuli aika siirtyä osa-aikaeläkkeelle. Pari viikkoa meni hyvin, olin innostunut, huojentunut. Ja taas. Ahdistus, lamaantuminen, tunne, etten jaksa, enkä selviä.
 
Ja sitten tuskastuminen, suuttuminen tähän tilanteeseen. Ker-ta-kaik-ki-aaaan! Ja sitten otin ja kirjoitin sinulle. Samaan aikaan eräs vanha ystäväni kysyi minulta lapsuudestani, koska hänelläkin on ollut kovasti traumaattista lapsena. Kirjoitin myös eräälle terapeutille. Olin kirjoittanut aikaisemmin tyttärelleni jatkokertomusta hänen toivomuksestaan lapsuuden- ja nuoruudenajoistani ja päässyt lukioaikoihin. Tosin ahdistuin siitä, en päässyt silloin eteenpäin, tuli eteen seinä, vuori pelkkää negatiivista. Se on vieläkin kesken.
 
Ja siitä se sitten alkoi kirkastua. Sanottakoon vielä kerran, että on ollut ihmeellistä kokea, että sinä suurin piirtein itsestään selvästi ymmärrät, mitä minulle on tapahtunut ja tapahtuu.
 
Sitten sairastui selkä, ja sain taas pakollista lepoaikaa. Minun on pitänyt levätä, hiljentyä, hidastaa. Olin kirjoittanut joulun jälkeen, miten tajusin äkkiä kerääväni itse itselleni pettymyksiä. Pelkään niitä ja jotenkin odotan. Se helpotti. Sanoin itselleni, että pelkään pettymyksiä, pelkään hylkäämistä, pelkään loukata ja loukkaantua---. Se vaikutti sen, että lopetin vaatimisen, odottamisen, että joku asia tapahtuu tahtomallani tavalla. Aloin luottaa. Kun en odota ja vaadi, suhtaudun ennakkoluulottomasti ja uskon, että Jeesus kulkee edellä, eikä mitään tapahdu, ettei Hän sitä tietäisi. Pelko oli ja on ollut aivan turhaa.
 
Ja nyt, joulun jälkeisenä aikana olen huomannut itsessäni niin paljon kaikenlaista turhaa ja hassuakin huolta, että päätään pitää pyöritellä.
 
Onko tämä totta? Olenko oikeasti olemassa? Saanko olla? Ja vastaan itse tälle tunne-Liisamaarialle, sille pienelle tytölle, jolla on vaaleat letit, että on totta!
 
Sen huomaan, että vihollinen ei tykkää ollenkaan tästä uudesta tilanteestani. Mutta sekin tuntuu nyt erilaiselta. Se on saanut iskeä kiilansa tunne-elämääni, nyt se yrittää nujertaa minua kipujen ja ihmissuhteiden kautta. Mutta se tuntuu normaalilta uskovan elämältä. Niinhän se on. Mutta enää se ei saa minua samalla tavalla lamaantuneeksi.
 
Toivottavasti ei tule takapakkia, kun näin sanon---. Herra armahtakoon minua itse tehdystä voimantunnosta. Hän saakoon kaiken kunnian ja kiitoksen!
 
Tulipa kirje! Mutta halusin kertoa sulle, mitä olen ajatellut. Ja odottelen taas viestiäsi
 
Siunauksin, ja rukoilen Sinulle ennen kaikkea terveyttä
 
Liisamaaria