Taas merkillinen kokemus. Sanoin juuri sinulle, että toivottavasti ei tule takapakkia. Ja tulihan se eräänlainen takapakki. Mietiskelen sitä koko ajan tässä---
 
Meillä oli vieraita, kolme avioparia koolla. Aloin kokea olevani aivan erilainen kuin nuo muut naiset. Tai oikeammin, elämäni on ollut niin toisenlainen, että tuntui siltä kuin eläisin eri maailmassa. Ja elämäni nytkin on toisenlaista. Tuntuu siltä, kuin he eivät olisi koskaan joutuneet ajattelemaankaan sellaisia asioita, mitä minä olen joutunut.
 
Kiusaukseni on luulla olevani kasvaneempi, viisaampi jne. Me keskustellaan melko vapaasti, ja aloin kokea, että ajatukseni eivät menneet mihinkään perille---. Ja sitten tunne: olen tyhmä, olen väärässä, olen epärehellinen jopa, olen epärealisti, en ymmärrä tavallisen ihmisen elämää ollenkaan, olen pakenemassa todellisuutta---
 
Sitä piti sitten alkaa miettiä. Itseluottamukseni poksahti säpäleiksi kuin saippuakupla. Kun keskusteltiin miehen kanssa vieraiden lähdettyä, hänkin sattui sanomaan jotain sellaista, että se raapaisi samaan paikkaan. Sama vanha yksinäisyyden, väärinymmärryksen, hylkäämisen tunne syöksyi taas sisältäni.
 
Eli jouduin sumun keskelle. Se, mitä siinä koin, on epäoleellista, mutta kun se alkoi hälvetä, olo olikin aivan toinen kuin ennen samassa tilanteessa. Kuin olisin sumun kestäessä joutunut uuteen paikkaan. Se, mitä olin kokenut, piti todella tarkistaa. Piti toisin sanoen nöyrtyä. Vaikka olen kokenut aika erikoislaatuisen elämän, en silti välttämättä ole yhtään kasvaneempi tai viisaampi hengellisesti, kuin joku toinen. Sama kykenemättömyys rakastaa, kuunnella toisia, asettua heidän rinnalleen, on loppuun asti todellisuutta.
 
Jouduin siis Jumalan eteen. En ole tyhmä, mutta saatan olla epärealisti, ja katsella maailmaa selviytymiskeinojeni kautta. Minun on vaikea myöntää oma heikkouteni. Tarjoan ihmisille ajatuksia, kokemuksianikin ja oletan, että he ottavat ne vastaan ilolla ja ylistyksellä. Minä on siinä etusijalla, eikä Jumalan rakkaus ja kunnia.
 
Eli itseluottamuksen poksahdus olikin tarpeen. Osa ahdistuksestani oli loukattua ylpeyttä. Nyt tuntuu niin hyvältä, ettei taas olisi uskonutkaan. Saan olla tällainen, näin heikko, näin huterissa kantimissa, näin alaston. Ihanaa. Saan olla tämän luonteinen, saan kirjoittaa, piirtää, tehdä käsitöitä---. Olen tällainen, koska olen elänyt tähän asti tällaisen elämän. Ja siitä nyt Jumalalle kunnia.
 
Ja voin levätä siinäkin, että vain Hänessä voin rakastaa, antaa anteeksi, olla armollinen, myötätuntoinen jne. Sitä ei tarvitse pinnistää itsestään niin, että soutaa rakot käsissä--
 
Tällaisin ajatuksin tänään. Odotan kirjettä, kun kerkiät. Rukoilen sulle terveyttä, paranemista.
 
Terv. Liisamaaria