Miten nämä äitinä olemisen kompastukset ovatkin niin vaikeita antaa itselleen anteeksi. Kai se on sitä, kun nykypsykologia sormi pystyssä sanoo, että kaikki kielteinen on talletettuna lasten mieliin, ja ne vaikuttavat koko elämän ajan. Ja onhan se niin, onhan minulla siitä omaa kokemusta, jota nyt sitten perkailen.

Onko sitten niin, että nyt aikuisina voidaan tyttäreni kanssa (tai poikanikin--) jakaa yhteistä ahdistusta, joka lopulta tulee sukupolvien takaa? Kaikki ollaan osallisia ihmiskunnan ja tässä tapauksessa tyttärien, naisten, yhteisestä kärsimyksestä, jonka kuitenkin Herra Jeesus on sovittanut.

Pahoille teoille ei ole selitystä, mikään ymmärtäminen ei tee tyhjäksi sitä, että synti on synti. Uskon tasolla koen saaneeni anteeksi, mutta tämä tunneperäinen syyllisyydentunne ei ole niin helppo asia. Ehkä sekin nyt kuitenkin on kääntymässä voitoksi. Näen nyt todellisuuden realistisemmin. Kaikki ei peity tuohon kurjaan oloon siitä, että meni totaalisesti pieleen.
 
Oltiin sunnuntaina kirkossa. Ajattelin tytärtäni ja hänen ongelmiaan. Ja sitten hän tuli käymään. Oli kotoista ja mukavaa, juteltiin, syötiin yhdessä, me kolme ja huoleni haihtui kuin pilvi kesätaivaalta. Tässä me eletään, yhdessä, aikuisina, elämä jatkuu. Hän on järkevä nuori nainen, miettii tulevaisuuttaan. Olen hänen äitinsä kaikesta menneestä huolimatta, hän hyväksyy minut, luottaa---. Mitä oikein murehdin?
 
Kerrot pahoista lapsuudenkokemuksistasi. On se kumma, miten aikoinaan pakotettiin syömään. Vaikka oli minullakin se periaate omien lasten kanssa, että lautanen syödään tyhjäksi. Joitain yhteenottoja oli niissäkin asioissa. Omasta lapsuudestani muistan, että istuin yhden koko iltapäivän pöydän ääressä yrittämässä tyhjentää hernesoppalautasta. En edes muista, miksi se oli niin kamalaa, kun nyt pidän siitä todella paljon. Oliko siinä pehmeitä ällöttäviä läskinpalasia, vai tarttuiko herneenkuoret kurkkuun---. Pakko oli istua pöydässä, kunnes lautanen oli tyhjä.
 
Toinen kamala ruoka oli lihakeitto. Ja kun se jäähtyi, rasva kovettui lautaselle ja lusikkaan tahmeaksi mössöksi, joka oli vielä kammottavampaa. Lihakeittoa en kovin mielelläni vieläkään syö, ellei se ole valmistettu omalla reseptilläni, jossa ei ole tipantippaa rasvaa, ja aivan määrätyt mausteet---
 
Sen muistan, että ei ollut varaa kiukutella. Syytä siihen pelkoon en muista. Sainko kuritusta, huutoa, nurkkaa? Se on juuri niin hassua, kun en muista. Muistan vaan pelon ja kiltteyspakon.
 
Ei, mutta nyt huomaan, miten MAHTAVAA on jakaa kanssasi kokemuksia! Se liittyy tähän uuteen olotilaani. On tämä ihmeellistä. Ja tiedän, että ymmärrät, mistä on kysymys!
 
Ulkona paistaa aurinko. Ehkä lähdetään mökille. Olisi hyvä irrottautua kokonaan tästä ympyrästä ennen kuin palaan taas töihin.
 
Kirjoitellaan. Älä ota tätä taakaksesi, kirjoita, kun jaksat. Ja toivon, että olosi kohentuu, valo lisääntyy, saat voimia kuntoutua.
 
Isän runsasta siunausta!!
 
Liisamaaria