Kiva alkaa kirjoittaa Sulle vihdoin jotain. On ollut iltavuoroja, ja ihmisiä, ja väsymystä ja kipua. Nyt vasta pääsen kunnolla kirjoittamaan.
 
Joo, syyllisyys, se kumpuaa meidän sisimmästä, sanoit sen just niin kuin se on. Olen oppinut hiukan tunnistamaan sen turhan syyllisyyden, joka saa tuntemaan olonsa kurjaksi. Ja kun sen tunnistaa, sen voi heti viedä Herralle, ja sanoa, että tässäpä tämä taas on, Sinä tiedät. Nyt on pitänyt tehdä tämä monta kertaa.
 
On tullut niin paljon lisää rukousvastauksia, että melkein pelottaa, mitä koetusta seuraavaksi---. Olen aika parantumaton. Ehkä on niin vaikea uskoa, että mikään hyvä olisi pysyvää. Saattaa olla, että minulla on kaiken kaikkiaan hiukan väärä käsitys elämästä. Oletan, että kun alkaa tapahtua jotain hyvää, elämäni muuttuu kokonaan sellaiseksi, ettei koetuksia ja kärsimyksiä olisikaan.
 
Eihän elämä sellaiseksi muutu. Ehkä on pitänyt kokea niin paljon kaikkea oppiakseen, että Herra on kanssani koko ajan. Hän ei ole hyvä minulle sitten, kun olen tarpeeksi taas jotain kärsinyt, vaan Hän on hyvä minulle aina. Lopulta kaikki, mitä minulla on, on kiitoksen arvoista.
 
Olen huomannut viime aikoina, että ahdistusta tuottaa omat vaatimukset itseni suhteen. Kun hiukan hellitän niistä, alan rentoutua. Vähitellen olen alkanut kai hyväksyä itseäni. Ja talven masennuskin on alkanut hellittää. Selän kanssa on edelleen ongelmia, mutta kyllä sen kanssa jotenkin toimeen tulee. Ollaan todella oltu jo mökilläkin, ja jotain sentään voin siellä tehdä. Saunan lämmittäminenkin sujuu, vaikka siinä selkä onkin mutkalla. Pitää vaan muistaa, mitä ei saa tehdä--- Tällä hetkellä on olo toiveikas.
 
Käytiin mökillä. Lähdettiin iltamyöhäsellä, oltiin yötä ja herättiin sateeseen ja ukonilmaan. Ja lopulta tultiinkin jo tänään pois, vaikka piti laittaa laituria ym.
 
Yöllä valvotti kirjosieppo, joka oli jo tullut rakentelemaan pesäänsä pihapönttöön. Yleensä en häiriinny keväällä lintujen konsertista, mutta viime yönä (aamuna) tuntui siltä, että hiukan taukoa olisi voinut pitää. Eli väsyttää. Ja täälläkin on tekemistä molemmilla kylliksi.
 
Pitkään on ollut lähes ahdistuksetonta aikaa. Mutta jokin masennus iski taas torstaina. En osaa sitä oikein selittääkään, ehkä sen laukaisi jotkut omat odotukseni, joissa jouduin pettymään. Perjantaina rukoilin, että töissä voisin olla selkeästi kristitty. Koin kuitenkin kiusaantuvani monista asioista. Haluaisin osata olla ns. yläpuolella.
 
Huom. osata! Siinä sitä taas ollaan! Minun pitäisi osata kaikki niin, että olisin täydellinen, jotain hienoa, vahva, selviytyvä, niin ettei mikään minun heilauttaisi mihinkään suuntaan. Joopa joo.
 
Ei elämä ole sellaista. Huomasin sen taas. Olin viisi tuntia töissä ja paljon kaikenlaista ehti tapahtua. Minua ärsytti se, että pari ihmistä puhui jostain tuntemastaan ihmisestä sellaiseen ´oletko-kuullut´ -tyyliin. Kai on niin, että pitäisi edelleen rukoilla. Ja tuli sanailua työtoverin kanssa, josta juuri kerroin sinulle rukoilevani hänen puolestaan.
 
Se tosin päättyi hyvin. Kun oltiin sanottu puolin ja toisin, mitä ajateltiin, ärtymys suli, ja vaihtui lämpimäksi asiallisuudeksi. Oltiin yhdessä iltavuorossa. Osaatkos moista selittää? Kuitenkin koin olleeni kaikkea muuta kuin esimerkillinen kristitty.
 
Masennus lienee siis turhaa. Ehkä se onkin pettymistä omaan itseensä. Tai sitä, että oman voimani tunnossa olen porhaltanut eteenpäin. On pysähdyttävä, ehkä taas jollekin kivelle hengähtämään, ja annettava Jumalan puhua. Hänen tiedossaan on kaikki. Ja ihan kaikki, sekin, miten minä koen nämä eri tilanteet.
 
On aika vaikea hyväksyä itsensä. Kai sekin on eräänlaista ylpeyttä. Ei hyväksy, että on kerta kaikkiaan niin heikko, vajavainen, tunteittensa riepoteltavissa, syntinen, kuin on. Saan siis olla sellainen. Onko se niin, että Jeesus vaan odottaa, että huomaisin sen, jotta Hän antaisi anteeksi, ja antaisi rauhansa?
 
Ihmeellistä on, että sama iankaikkinen kaikkivaltias Jumala on mukana meidän pikkuasioissa.
 
Voimia, ja rohkeutta, ja tuntumaa Isän huolenpidosta
 
toivoo ja rukoilee Liisamaaria