Ja kiitos taas hyvistä lohduttavista, pysähdyttävistä, huojentavista sanoistasi. Päivä päivältä kuljen eteenpäin. Eilen kirjoitin päiväkirjaani, että selvästi en ole enää eksyksissä. Eli polku on olemassa ja sillä on selvä suunta, vaikka hiukan soista maisema onkin. Mukavia kiviä istuttavaksi on ollut useita.
 
Käväisin aika alakuloisissa tunnelmissa, kun tyttäreni edelleen pohdiskelee ongelmiaan. Oli yksi päivä, jolloin kaikki tuntui menetetyltä, ja siltä, että olen koskenut mihin tahansa, pieleen on mennyt. Siis TUNTUI. Ja sitten aloin kokea, että tämä nyt pitää vaan käydä läpi. Ja oli kuin todella olisin kulkenut ahdistuksen läpi. Annoin sen vaan olla, ja vähitellen alkoi mielessä heräillä toivoa, ja iloakin.
 
Tällaista Jumalan huolenpitoa olen kokenut. Ja kuten sanoit, Hän kesyttää meidät ajallaan. Niin on käynyt.
Uskonelämän alussa tuntui siltä, että nyt jätän kaiken entisen ja alan elää Herralle. Mutta onhan tämäkin elämä elettävä. Ja sehän tuli sitten huomattua. Kai tämä on edelleen saviruukun muovailua, kuten ollaan monesti todettu. Ja minun tehtäväni tällä hetkellä on olla tämän perheen äiti, mieheni puoliso, tehdä arkityöni.
 
Raamatun logiikka ja ihminen kokonaisuudessaan kiinnostaa edelleen, ja harmittaa, että kaikkea ei ehdi lukea, eikä jaksakaan. Nyt on jonkinlainen tauko siinä suhteessa. Nyt tuntuu siltä, että eläminen ihmisten kanssa vihdoin tuntuisi elämältä enemmän kuin nenä kirjassa kiinni oleminen.
 
Ehkä sekin on itsetuntokysymys. Kun luen, pakenen tavallaan arkea. Nyt on alkanut arkikin maistua hyvältä, kun olen hiukan saanut koottua itseäni. Lähimmäiseni tarvitsevat minua, eivätkä välttämättä kaikkia mielipiteitäni ja ajatuksiani--- Vai mitä? ---
 
---Nyt on totuuksien aika. Tätä on nyt jatkunut yli vuoden tätä muistojen ja menneiden tunteiden kelaamista. Elämästäni on kuitenkin alkanut muodostua jokin kokonaisuus. Ja muusta en voi kuin uskoa, että Herra on tiennyt kaiken, ja ollut kuitenkin mukana, ja on nytkin---.
 
Hyvää kesän alkua!!
 
Rukouksin Liisamaaria