Eikä se nyt kauhean pahalta tuntunut. Porukkaa on lomilla ja työtä oli riittävästi huomatakseni kauheasti ongelmia---

Istun edelleen kivellä. Olen hiukan katsellut maastoa ympärillä, ja odotan, että taas lähden eteenpäin. Todella - tuntuu kuin jokin uusi matka olisi edessä. Jos olisin kokenut käveleväni suolla, olisin sanonut, että sinne taas pulahdin silmäkkeeseen rähmälleni. Mutta kun istun kivellä--

Olikohan se sitten sumu, joka peitti kaiken kauniin näkyvistä---
 
Olen myös monttujani kuvannut kellariksi, jossa minun pitää aina välillä käydä. Siellä on se pelottava tunkkainen olo, joka on seurannut minua koko ikäni. Kiukkusin Jumalalle, että voisin edes muistaa, mistä se on tullut.
 
Ahdistus jatkui sinne asti, kunnes sain taas itkeä tarpeeksi, olla vihainenkin, rehellisesti. Jumalan eteen siis jouduin. Mihinkä muualle.
 
On se ihmeellistä. Kun sitten jättää itsensä ehdoitta Hänen käsiinsä, alkaa vähitellen sumu haihtua, kellari näyttää vähemmän pelottavalta. Jotain minussa taas tapahtuu. Tällaisen jälkeen ilo löytyy vaikeasti, mutta vähitellen se alkaa pilkahdella kuin valonsäteet sumun jälkeen.
 
Enkö milloinkaan opi luottamaan, vai onko minun aina vaan käytävä kellarissani niin kauan, kunnes sekin osa minua on sovussa elämäni kanssa?
 
Huomasin, miten väärin näen elämäni ja maailman ja ihmiset, kun olen tuossa montussani. Minussa ei ole mitään halua rakastaa, antaa anteeksi, elää edes. Kaikki tuntuu turhalta. Mutta kun alan kivuta portaita ylös - kun sumu hälvenee, kaikki näyttää toiselta. Sumu on nyt hälvennyt, kellari jäänyt taas omaan paikkaansa.
 
Odotan Jumalan apua, sitä iloa ja yltäkylläisyyden oloa, minkä tiedän olevan totta. Ja tuleehan se, muuten en jaksa taas lähteä tästä eteenpäin. Aina olen jaksanut, joten kokemuksesta tiedän, että nämä sisäiset prosessit vievät oman aikansa. En voi ottaa iloa, ellen sitä saa Herralta, joka on ilon lähde.
 
Mutta nyt heräsin kesään. Eilen oikeastaan sen huomasin. Ilokin alkoi heräillä. Kävelin bussilta kotiin metsäalueen kautta, ja siellä oli kukkia, kukkia, kukkia. Näin värit, harakankellot, leinikit, koiranputket. Ja tunsin tuoksut.
 
Alan olla siis taas elossa. Elämä jatkuu. Alakuloinen olo kesti tällä kertaa kauan. Annoin sen vaan olla. On surtava, kun on se aika, kai se niin on. Nyt olen lähtenyt liikkeelle, työkin tuntuu mielekkäältä.
 
On se ihmeellistä. Jotenkin koen olevani kokonaisempi. Alan olla sama ihminen kuin lapsena. Jotain siinä välissä meni poskelleen. Tai aika paljonkin, kuten tiedät. Meni lukkoon. Tunne-Liisamaaria alkaa taas olla todellisuutta. Koen olevani se lettipäinen n. 11-vuotias tyttö, joka vietti huoletonta kesää vuotta ennen äidin kuolemaa äidin sisaren luona maalla. Sen jälkeen se Liisamaaria pujahti johonkin mielen uumeniin, eikä ole oikein uskaltanut tulla sieltä ulos. Tuli tilalle taas hiljainen, ahdistunut, kelpaamistaan kerjäävä ja elämäänsä suorittava Liisamaaria.
 
Tuona kesänä koin olevani vapaa. Olin iloinen, puuhakas, piirtelin kuvia, opettelin vihdoin uimaan, opin onkimaan ja perkaamaan kaloja. Alan siis muistaa tällaisia. Sitä aikaisemmasta elämästä en muista kovinkaan paljon, vain hajanaisia tilanteita. Olin siis siellä maalla ilman äitiäni ja veljeäni, parisen kuukautta yhteen menoon. Jotain hyvää tapahtui siellä.
 
Olin myös silloin hirveän itkuherkkä. Koin helposti, että olin tehnyt jotain pahaa. Mikään arvostelu ei mennyt läpi ilman, että aloin itkeä. Sen jälkeen sitten itkukin joutui pakettiin kellariin, ja tuli esiin vasta oikeastaan avioliiton aikana.
 
Olet luvannut, että saan kertoa itsestäni. Tässä taas vähän. Tuntuu hassulta, että olen 56-vuotias, ja alan nyt vasta muistaa, mitä lapsena tapahtui. Elämä kai on tällaista. Se, että siihen saa etäisyyttä, lienee parantavaa. Alan ymmärtää itseäni, ja olosuhteitani. Kaikki ei enää ole sellaisena pahana mustana tai harmaana peikkona mielessäni.
 
Maisema lepokiven jälkeen alkaa olla siis hiukan uudenlainen taas. Olen hiukan enemmän taas luottavainen. Olen saanut kokea lepoa rukouksessa, rauhaa ja tyytyväisyyttä. Ja iloa, todella, sama vanha kesän tuoma iloisuus Jumalan luomasta luonnosta on alkanut hiljalleen pulputa. Kauan se tänä vuonna kestikin---
 
Siunaten, kesäisin terveisin
 
Liisamaaria