On täällä tilaa sullekin, Lohtukivellä --- kuten ollaan kai huomattukin. Tänään kiitän ystävistä, joita olen saanut. Olen huomannut, että se on elämästäni puuttunut, elämäni jakaminen toisten kanssa.
Kun vuosi sitten eksyin Kotisataman sivuille, ja huomasin, että sieltä saa keskustelutoverin, ilmoittauduin aika epäilevänä. En ollenkaan voinut uskoa, että kukaan oikeasti haluaa kuunnella---. Ja siellä sitten olit sinä, joka teet myös runoja, joka on kokenut samoja asioita, joka istut Lohtukivellä kanssani hiukset hulmuten tuulessa---. US-KO-MA-TON-TA!!
Ehkä olen käynyt pahimmat traumani läpi. Jokin uusi prosessi - tai jälkiprosessi - on käynnistynyt. Huomaan edelleen jännittäväni asioita. Huomaan pelkääväni joidenkin ihmisten reaktioita. Mutta huomaan, että minua ärsyttää suunnattomasti omat reaktioni! Jännittäminen on turhaa. Pelkääminenkin on turhaa. Ehkä minun tulisi vielä paneutua koulukiusaamisasiaan--- vaikka alan olla jo kyllästynyt kaiken pohtimiseen ja muistelemiseen---. Eli jospa päätän, että se oli silloin, ja nyt on nyt. Kukaan ei minua tällä hetkellä kiusaa, vaan minua kiusaa omat tunnemuistoni.
Olen yrittänyt opetella jättämään jokaisen asian Jumalalle, mikä alkaa vaivata. Ja niitä on paljon! Miten hirveän kielteisesti ja itsekeskeisesti olen ajatellut! Miten helposti luulen ihmisistä jotain negatiivista suhteessa itseeni! Teoriassa osaan ajatella, että minä olen minä ja saan olla. Ehkä tämä teoria on nyt astumassa käytäntöön.
Mutta nyt uskon olevani oikealla polulla, tuli eteen, mitä tuli. Herra kulkee kanssani koko ajan. Ja tästä mennään nyt läpi.
Vaahtera ikkunani edessä on leiskuvan keltainen. Nautin syksystä. Hiljalleen puusta tipahtelee lehtiä, yksi kerrallaan. Nöyrästi. Niin kai pitää elämään suhtautuakin. Nöyrästi antaa periksi, luopua, uskoa, että kun luopuu, tulee taas uusi kevät, ja uudet lehdet ja kukat.
Kummallista tämä elämä. Se on aikalailla sellaista, miten sitä katsoo. Voisin tällä hetkellä katsoa kaikkeen pahaan, mitä on tapahtunut, kaikkeen kipuun, ja ahdistukseen ja sanoa, voi, mikä kamala elämä mulla on ollut, ja on. Mutta kun katson siihen polkuun, joka on näin jälkeenpäin selkeästi näkyvissä, voin sanoa, miten ihmeellinen elämä, miten Jumala on ollut mukana, ohjannut yhä valoisampia maisemia kohti. Hyväksyminen on yksi avain, Jeesuksen ikeeseen suostuminen, lepo siinä.
Istutaan Lohtukivellä, katsotaan upeaa syksyä, aistitaan Jumalan valon väreily ympärillä, ja jatketaan matkaa---
Ja Lohtukivi on edelleen lohtukivi. Sitä tarvitaan kuitenkin. Elämä on tässä maailmassa aina väsyttävää ja kiusaannuttavaa. Arjen asiat ja ihmiset raapivat. Mihinkä tästä maailmasta pääsisi.
Täällä sitä ollaan siten tultu vähän paremmalle näköalapaikalle ja parempaan ymmärrykseen. On sinullakin ollut melkoinen lapsuus. Oletko kokonaan jo päässyt sen kanssa sovintoon?
Puhut luottamuksesta kertomuksessasi. Sitä on tämä minunkin tieni ollut, oppimista luottamaan. Joka päivä pitää luottaa, uskaltaa luottaa. Luotan siihen, että tieni on oikea tie ja on ollut sitä alusta asti. Se on lihalle järjetöntä, mutta uskolle ihana etuoikeus! Vai mitäs arvelet? Voi varmasti luottaa, ettei olekaan eksynyt!
Sinua siunaten ja rukoillen kanssasi
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.