On täällä tilaa sullekin, Lohtukivellä --- kuten ollaan kai huomattukin. Tänään kiitän ystävistä, joita olen saanut. Olen huomannut, että se on elämästäni puuttunut, elämäni jakaminen toisten kanssa.

Vuosi sitten tulin yksinäisyyden tien päähän. Niin olen nyt kokenut. Olin aina selviytynyt yksin - tai luullut selviytyväni. Toisaalta siihen mennessä olin aina kokenut jääneeni yksin. Liekö sekin Jumalan viisautta. Olisin varmaan tarrautunut ihmisiin, takertunut, tullut riippuvaiseksi, elämäni olisi kutistunut entisestään. On ensin pitänyt saada tilaa itselleen, uskoa, että on arvokas sellaisenaan, ilman, että hyväksymistä kerjää koko ajan toisilta ihmisiltä.

Kun vuosi sitten eksyin Kotisataman sivuille, ja huomasin, että sieltä saa keskustelutoverin, ilmoittauduin aika epäilevänä. En ollenkaan voinut uskoa, että kukaan oikeasti haluaa kuunnella---. Ja siellä sitten olit sinä, joka teet myös runoja, joka on kokenut samoja asioita, joka istut Lohtukivellä kanssani hiukset hulmuten tuulessa---. US-KO-MA-TON-TA!!
 
Ystävät ovat joillekin ihmisille jokapäiväistä leipää, he osaavat jakaa asioitaan, tunteitaan, minä olin aikatavalla lukossa vielä silloin. Oletin, että se, joka vastaa, vaikenee, kuten muutkin, kun olen alkanut kertoa itsestäni.

Ehkä olen käynyt pahimmat traumani läpi. Jokin uusi prosessi - tai jälkiprosessi - on käynnistynyt. Huomaan edelleen jännittäväni asioita. Huomaan pelkääväni joidenkin ihmisten reaktioita. Mutta huomaan, että minua ärsyttää suunnattomasti omat reaktioni! Jännittäminen on turhaa. Pelkääminenkin on turhaa. Ehkä minun tulisi vielä paneutua koulukiusaamisasiaan--- vaikka alan olla jo kyllästynyt kaiken pohtimiseen ja muistelemiseen---. Eli jospa päätän, että se oli silloin, ja nyt on nyt. Kukaan ei minua tällä hetkellä kiusaa, vaan minua kiusaa omat tunnemuistoni.

Olen yrittänyt opetella jättämään jokaisen asian Jumalalle, mikä alkaa vaivata. Ja niitä on paljon! Miten hirveän kielteisesti ja itsekeskeisesti olen ajatellut! Miten helposti luulen ihmisistä jotain negatiivista suhteessa itseeni! Teoriassa osaan ajatella, että minä olen minä ja saan olla. Ehkä tämä teoria on nyt astumassa käytäntöön.

Mutta nyt uskon olevani oikealla polulla, tuli eteen, mitä tuli. Herra kulkee kanssani koko ajan. Ja tästä mennään nyt läpi.
 
Olen palannut johonkin vanhaan hyväntuntuiseen aikaan. Nautin käsitöistä, niiden suunnittelemisesta, kirjoittamisesta sinänsä, luonnosta, yhteydestä ihmisiin. Tämä olo on vähitellen noussut pintaan.

Vaahtera ikkunani edessä on leiskuvan keltainen. Nautin syksystä. Hiljalleen puusta tipahtelee lehtiä, yksi kerrallaan. Nöyrästi. Niin kai pitää elämään suhtautuakin. Nöyrästi antaa periksi, luopua, uskoa, että kun luopuu, tulee taas uusi kevät, ja uudet lehdet ja kukat.

Kummallista tämä elämä. Se on aikalailla sellaista, miten sitä katsoo. Voisin tällä hetkellä katsoa kaikkeen pahaan, mitä on tapahtunut, kaikkeen kipuun, ja ahdistukseen ja sanoa, voi, mikä kamala elämä mulla on ollut, ja on. Mutta kun katson siihen polkuun, joka on näin jälkeenpäin selkeästi näkyvissä, voin sanoa, miten ihmeellinen elämä, miten Jumala on ollut mukana, ohjannut yhä valoisampia maisemia kohti. Hyväksyminen on yksi avain, Jeesuksen ikeeseen suostuminen, lepo siinä.

Istutaan Lohtukivellä, katsotaan upeaa syksyä, aistitaan Jumalan valon väreily ympärillä, ja jatketaan matkaa---
 
Siitä alkaa olla noin vuosi, kun alettiin kirjoitella. Aika ihmeellinen vuosi on takanapäin. Maisema on muuttunut melkoisen radikaalisti. Onkohan suotaipale muuttunut lopulta tuoksuvaksi metsäksi, jossa on helpompi kävellä?

Ja Lohtukivi on edelleen lohtukivi. Sitä tarvitaan kuitenkin. Elämä on tässä maailmassa aina väsyttävää ja kiusaannuttavaa. Arjen asiat ja ihmiset raapivat. Mihinkä tästä maailmasta pääsisi.

Täällä sitä ollaan siten tultu vähän paremmalle näköalapaikalle ja parempaan ymmärrykseen. On sinullakin ollut melkoinen lapsuus. Oletko kokonaan jo päässyt sen kanssa sovintoon?

Puhut luottamuksesta kertomuksessasi. Sitä on tämä minunkin tieni ollut, oppimista luottamaan. Joka päivä pitää luottaa, uskaltaa luottaa. Luotan siihen, että tieni on oikea tie ja on ollut sitä alusta asti. Se on lihalle järjetöntä, mutta uskolle ihana etuoikeus! Vai mitäs arvelet? Voi varmasti luottaa, ettei olekaan eksynyt!
 
Olen huomannut viime aikoina, miten ajatus luiskahtaa kovin helposti negatiiviselle puolelle. Huomaan sen nyt. Sitä se on ollut koko ikäni. Tärkeää on, että nyt voin ottaa paremmin kiinni nuo turhat, epäluuloiset, epäuskoiset ajatukset, ennen kuin ne vievät minua liikaa vanhoihin tunnesyövereihin.
 
Koen olevani kolmijakoinen. Yksi osa on kiltti, alakuloinen tyttö. Toinen on se minä, joka haluaa olla jotain, joka on hullunrohkea, itsekeskeinen ja pahansisuinen. Yksi osa pitää kovalla kädellä kurissa näitä kahta, joka tietää, miten kuuluu elää, joka moralisoi, ja saa nämä kaksi muuta voimaan huonosti. Ensimmäinen ahdistuu, toinen kiukuttelee. Minä itse haluan olla aikuinen, itsenäinen.
 
Ehkä jonain päivänä ensimmäinen uskoo itseensä, toinen vähän nöyrtyy, ja kolmas pitää suunsa kiinni. Silloin ehkä voin olla pelkkä oma itseni. Jumalalle olen rakas. Näin olen alkanut uskoa vihdoin. Hän pitää huolta koko minästäni kaikkine puolineen, sen olen huomannut

Sinua siunaten ja rukoillen kanssasi
 
Liisamaaria