On niin kivaa olla Lettipää! Ja on kivaa jutella Tuulitukan kanssa. Jumalan armosta ja hyvyydestä olemme saaneet lahjaksi tämän tuttuuden, ystävyyden, - Lohtukiven ja sinne vievän polun.
 
Tänään alkoi tuntua siltä, että voisi taas lähteä liikkeelle, purkaa leiri ja vähitellen alkaa taas vaeltaa eteenpäin. Eilen tuntui siltä, etten jaksa enää yhtään raivata tietä omaan sisimpään, kuin se matka olisi jo kuljettu loppuun.

Mutta tänään tuli taas taistelumieli. Polku nimeltä "Turha syyllisyys" on vielä koluamatta. Se on ollut pelottava polku. Mutta nyt tuli mieleen, että turha syyllisyys on - turhaa. Ajattelin alkaa ottaa sitä kiinni. Aina kun tunnen sitä, menen Jeesuksen jalkojen juureen, askel askeleelta. Mitäs tästä sanot? Se aiheuttaa niin paljon haittaa, kuin olisi kahleet jaloissa. Elämä on eteenpäin menemistä. Ei voi asettua aloilleen, alkaakin silloin luisua taaksepäin---

Uskallan elää, enkä kuitenkaan uskalla. Onneksi olen uskaltanut aika paljon pelostani huolimatta. Mutta se vaanii aina nurkan takana, aina olen luulemassa tekeväni jotain ei-sallittua. Tänään alkoi suututtaa. Tästä pois! Ehkä olen tätä varten levännyt ja istunut ahkerasti Lohtukivellä. Onko nyt eväät ja aseet valmiina?

Kävin eilen ostamassa vähän joululahjoja. Päätin tehdä sen mahdollisimman aikaisin. Ei tarvitse mennä tungeksimaan ruuhkiin, enkä nyt jaksaisikaan. Leipominen taitaa olla ylivoimaista, tai katsotaan nyt. Viime vuonna kävi samalla tavalla. Mentiin kauppaan ja ostettiin kaikki jouluruoat. Useana vuonna on jo käynyt niin, että me olemme joulunpyhät kaksistaan. Tavataan lapset kumppaneineen ennen joulua. He viettävät joulun muualla. Se sopii meille. Pyhät menevät lepäillessä, lukiessa jne.

Kummasti kuitenkin ennen joulua iskee jonkinlainen vaatimussyyllisyys. Pitää tehdä, pitää ostaa, pitää ja pitää. Olen nyt yrittänyt vaientaa sitä, ja ajatella, että teen sen, mikä oikeasti on mukavaa ja tuo hyvän mielen. Aika paljon voi karsia.
 
Lämpimin terveisin, siunaten ja halaten, tavataan taas!!!
 
Lettipää-Liisukka