Pitää kertoa uusi kokemukseni. Jouduin viikon kestävään iltavuoroputkeen. Tiesin, että aamulla ei ehdi tehdä mitään isompaa, eikä illalla jaksa. Aloin ensi harmituksen jälkeen tulla ajatuksiin, että nyt on tilaisuus todella levätä. Olen ollut kauan, kauan väsynyt. Kipu vie voimia ja kipulääkkeet aiheuttavat inhottavaa pientä päänsärkyä. On ollut vaikea herätä aamuvuoroon. Mies on iltatöissä, joten illat venyvät helposti pitkälle.

Päätin leiriytyä Lohtukiveä ympäröivään maastoon. Sanoin Jumalalle, että haluan kuulla Hänen puhuvan, haluan lohdutusta, haluan oppia tuntemaan itseäni, haluan kokea, miten Hän vaikuttaa tahtomiseeni ja tekemiseeni.

Joka aamu olen nukkunut niin pitkään kuin nukuttaa. Viime viikolla olin kuin harmaan verhon alla. Aamulla heti masensi. Liekö johtunut tätini kuoleman aiheuttamasta maanjäristyksestä, vai uudesta tilanteesta työpaikalla, kuka tietää---. Sunnuntaina katsoin teeveestä kehitysvammaisten jumalanpalveluksen, ja se meni syvälle sieluun ja sydämeen. Koin olevani yksi vammaisista ja että Jumala rakastaa minua ehdoitta, oikeasti. Hän otti pois harmaan verhon ja aloin itkeä tuhertaa helpotuksesta---.

Eilen aamulla mietin töihin mennessäni, miten kyltymätön olen, kun on kysymys huomionosoituksista ja rakkaudesta. Vaikka olen nähnyt, kokenut ja välillä tuntenutkin, miten läheiseni välittävät minusta, se on ollut kuin muutama pisara ison saavin pohjalla. Sanoin Herralle, että tämä on väärin. Minun läheiseni tarvitsevat sitäkin, että otan vastaan heidän lämpönsä. Ja itse asiassa, edelleen, minä olen velkaa heille rakkautta.
 
Näin sen saavin siinä bussissa istuessani. Ja näin, kuinka se alkoi täyttyä vedestä. Koin, että Herra itse joko paikkasi pohjassa olevan reiän, tai upotti astian rakkauden virtaan. Tajusin, että me eletään rakkaudessa. Kysymys ei ole pisaroista, joita ihmisrakkaus helposti onkin, vaan virrasta, joka lähtee Jumalasta, kulkee ihmisten kautta ja taas kiitoksena kohti Jumalaa.

Tämä viikon iltavuoroilu näyttääkin olevan lahja Herralta! Tänä aamuna vasta aloin todella herätä. Samea aamuolo oli tiessään, löytyi motivaatiota moneen asiaan.

Istuin aamukahvilla pitkään, ja kirjoittelin päiväkirjaani. Kurkistelen teltan oviaukosta ulos. Ilma on sopiva, aurinko paistaa, Lohtukiven sammal on hehkuvan vihreää. Ihanaa. Näin mun sisälläni todellisesta ulkona näkyvästä tuiskuilmasta huolimatta.

Tiedän, että kun tästä lähden taas töihin, siellä puristaa siellä oleva ilmapiiri. Mutta kun sisällä on tarpeeksi voimaa ja kokemusta Jumalan rakkaudesta, voin ehkä pitää pintani. Olen kuin ilmapallo. Toivottavasti niin vahva, ettei mikään pieni piikki sitä puhkaise---.

Olen miettinyt kovasti taas sitä, miten elää niiden ihmisten kanssa, jotka eivät usko Jumalaan. Heidän tuomitsijansa on Herra. Minun asiani ei ole heitä tuomita. Riittääkö se, että olen lamppu ja suola? Siis olen vaan? Olen se, mikä olen Jumalan armosta? Kiusaannun usein heidän asenteisiinsa. Itse asiassa suututtaa.

Rukoilemista riittää. Olen pyytänyt toista uskovaista työpaikalle. Ei ole tullut. Kai sekin on Jumalan vastaus. Tai sitten se vaan viipyy. Ehkä haluan päästä helpommalla. Kai on uskottava, että taistelua elämä kuitenkin on.

Mutta nyt olen leiriytyneenä Lohtukiven viereen. Ja se on NIIN HYVÄ!
 
Lähden eteenpäin vasta kun jaksan. Ja nyt uskon, että se on Jumalan tahto. Hän antaa sitten käskyn ja näyttää polun eteenpäin.
 
Miten miehesi jaksaa nyt? Miten itse jaksat?

Siunausta ja Isän varjelusta ja huolenpitoa.

Liisukka