Olet vasta toinen ihminen, joka ottaa osaa minun suruuni - lukuun ottamatta tietysti serkkuani, jonka kanssa olemme olleet yhdessä kuin rannalla katsomassa äidin lähtöä. Kukaan sukulainen ei ole soittanut minulle, ilmeisesti eivät tule ajatelleeksi, että hän oli minunkin ´äitini´ eräässä elämäni vaiheessa.

Yksi työtoverini halasi, ja sanoi ottavansa osaa, - nuori nainen, joka menetti pikkuveljensä noin vuosi sitten.

Kiitos runosta äidille. Kiitos todella, olit ajatellut minua. Se tuntui uskomattoman hyvältä. Vaikka runosi oli kirjoitettu kauan sitten, se kosketti. Tuli mielikuva tädistäni siellä Kotona miehensä, sisarustensa, vanhempiensa ja ystäviensä kanssa.

Kun veljeni pari vuotta sitten kuoli, olin jokin aika sitä ennen herännyt aamulla mielikuvaan, jossa ne sukulaiseni, jotka jo olivat kuolleet, rivissä kumartuivat alas tänne maailmaan kuin vastaanottamaan jotakuta. Tottahan silloin ajattelin juuri näitä vanhuksia, en tiennyt veljeni sairaudesta silloin vielä mitään. Veljeni lähti ensin. Sitten enoni, sitten toisen enoni vaimo, nyt sitten tämä tätini.

Olen pitkään ajatellut, että ihminen taivaassa on nuori. Vaikka hän vanhana kuolee, hän on siellä parhaissa voimissaan. Minusta on vallan ihanaa ajatella, että minun vanhempani, ja nyt tätini ja hänen miehensä, kävelevät siellä Jumalan puutarhoissa vailla sairautta ja muuta epätäydellisyyttä.

Tunteet ovat vielä ristiriitaisia. Osin johtuu juuri siitä, että ikään kuin minulla ei olisi ´oikeutta´ surra. Eihän hän oikeasti ole minun äitini. Mutta hän on minun äitini jatke---. Äiti jätti minut hänen hoiviinsa kuollessaan---. Vaikka hänen ikäisensä on jo tarkoitettu jättämään tämä maailma, kuolema on silti asia, joka liikauttaa ajatuksia ja tunteita.

Kiitos, Pirre. Ymmärsit. Palautit minut ymmärtämään, että saan ajatella tätiäni todella yhtenä äideistäni. Eihän tosiasiaa tarvitse kieltää, vai mitä?

Ja vielä, sanoit minua Liisukaksi. Tämä tätini sanoi minua sillä nimellä silloin tällöin. Aivan outo juttu, - yleensä en ole pitänyt siitä nimestä, mutta nyt se tuntui lämpimältä. Se toi jotain mieleen, en vaan vielä muista, mitä - mutta jotain hyvää---.
 
Letti-Liisukka on kyllä nyt hiukan allapäin. Istuu kivellä, letit roikkuvat, lettinauhat lurpattavat---. Mietin tänään olon syytä. Tänään tuli uusi pomo työpaikalle. Ehkä sekin jännittää. Vanha riittämättömyyden tunne nostaa päätään. Mitä se tekee näin vanhalla selkävaivaisella osa-aika-työläisellä---. Mutta sehän selviää.

Tädin kuoleman seurauksena jossain osaa mieltä maa taas järähtelee. Muistoja tuprahtelee pintaan. Pallo on hukassa. Mikä on minun roolini tässä tilanteessa? Hautajaisiin en voi mennä, ne ovat satojen kilometrien päässä, eikä selkä kestä niin pitkää istumista. Tyttärensä sanoi kuitenkin ymmärtävänsä hyvin asian.

On se kumma, ilmeisesti yhä uudestaan elän läpi äitini ( ja ehkä isänikin ) kuolemaa, kun joku sukulaisistani lähtee tästä maailmasta. Olen tuntenut tarvetta katsella vanhoja valokuvia ja saada jotain käsitystä niistä kaukaisista vuosista.

Olisiko mahdollista vihdoin lakata suremasta? Osa minua on kuin huone, jossa on suruverhot ikkunoissa. Jospa vetäisin ne pois ikkunoiden edestä ja tuulettaisin kunnolla. Ehkä pystyisin suremaan oikeasti lopullisesti loppuun hyvällä tavalla.

Tällaista tuli mieleeni. En oikein ole edes tiennyt, miten olen surrut koko ikäni - lähes -. Olen surrut äitinikin surua, ja isoäitini surua. Äiti menetti miehensä, minä isäni. Isoäitinikin itkeskeli usein kuolleita omaisiaan. Muistan sen hyvin.

Onhan se luonnollista, että edellinen sukupolvi lähtee ja tämä sukupolvi jää vanhenemaan. Tämä surutyö on minunkin tehtävä. Minun suruni on aikaisemmin ollut piilotettua, kuin ei sallittua. Nyt voin surra serkkuni kanssa ehkä samalla sekä hänen äitiään, että omaa äitiäni vielä kerran---

Mutta uskon Jumalan tietävän tämän kaiken. Ja uskon pääseväni tästäkin taas liikkeelle. Maisema tuntuu olevan erilainen kuin ennen. Väsyttää vaan. Mutta kun on istunut kivellä aikansa, saa voimia, niin on aina käynyt---

Siunausta Tuulitukalle!

Toivoo just se Letti-Liisukka