Hei, rakas Ystävä!

Olen huilaamassa kivikasan vieressä--- Kivi kiveltä olen joutunut etenemään.
 
Kertoisko nyt ilman vertauksia. Olen siis joutunut tekemisiin oman syyllisyysongelmani kanssa. Tässä ollaan ja tästä on mentävä eteenpäin. Olen ihmetyksestä välillä mykkänä. Kun olen alkanut ajatella tätä ongelmaa, on eteen suorastaan tulvinut ihmisiä, joiden kanssa olen joutunut tekemisiin tai joita pakosti ajattelemaan.

Miehen sukulaiset, omat lapset, puoliso – totta kai -, omat sukulaiseni, eräs opiskelutoveri 30-vuoden takaa (!), työtoveri, joka sanoi ystävyytensä irti neljä vuotta sitten---. Ja muita.
 
Olen kysellyt, mitä Herra nyt haluaa sanoa. Ja siten eräänä aamuna huomasin, että tämä turha syyllisyyteni on tuottanut syntiä. Laiminlyöntejä, vetäytymistä vastuusta, pelkuruutta, itseni väheksymistä, epäuskoa---. Ja minun tulee ne kaikki selvittää päästäkseni eteenpäin. En ole antanut Jumalan armon koskettaa, ja tulla näihin asioihin mukaan, näihin ihmissuhteisiin. Minun ei tarvitse niinkään selvittää mitään näiden ihmisten kanssa, vaan omassa sydämessäni.

Ja tiedätkö, kivet eivät olekaan niin isoja kuin luulin! Piikkipensaita on kyllä kivien välissä ja ne pistelee, mutta sillä ei nyt ole väliä. Ne pikkuhaavat paranevat helposti. Varsinkin, kun muistutit minua ottamaan laastaria mukaan! Iso kivi koskien sukulaisia on edelleen tiellä. Mutta vähä vähältä sekin liikahtaa.

Jouduin taas tarkistaakseni eräitä asioita lukemaan vanhoja päiväkirjojani, juu-u oikeesti, siis ajalta jolloin olin n. 20-v. Eteen tuli taas uutta. Joitain kiviä on jo käännelty pois tieltä---. Vuosi sittenhän luin ne, ja nyt ne tuntuivat aivan erilaisilta.

Odottelen kirjettä. Onko sinun asiasi selvinnyt, se, jonka kanssa kompastuit polulle? Oletko päässyt jo Lohtukivelle kiittämään Herraa?

Hyvää ja siunattua tätä alkavaa vuotta! Uusia näköaloja meille erikseen ja yhdessä edelleenkin!

Kiitos sinulle kaikesta myötäelämisestä viime vuonna!

Halauksin Liisukka