Voi, Tuulitukka, mitä sulle tapahtui? Tule ota kädestä kiinni, katso, Lohtukivelle loistaa valo. Tule nyt, mennään yhdessä. Askel askeleelta selvitään---.

Lohduttomuusitku on niin tuttua. Sinne sitä jää vähäksi aikaa polulle rähmälleen näkemättä mitään muuta kuin suon ja kokematta mitään muuta kuin että sattuu.

Toivottavasti olet tänään jo huomannut, että kuitenkin koko ajan kaikki on Herran hallinnassa, se ei vaan siltä tunnu---

Turhansyyllisyyden polku on tässä edessäni. Pari askelta jo otin, ja rankkaa on. Laastarit on pakattu, ja voidetta haavoille. Olen jotenkin nyt sellaisessa oudossa olossa, että tästä on mentävä. Näen merkillisiä unia, huomaan selkeästi, missä koen turhaa syyllisyyttä, missä sitä oikeaa, eli oman syntisyyden todellista tajuamista. Kai Jumalan valo on täällä mukana, koska on selkeämpää.

Ja syyllisyys, oli se turhaa tai ei turhaa, sen voi viedä Jeesukselle. Se sammuu siitä ajatuksesta, että kaikki on sovitettu, eikä pelastus ja yhteys Jumalaan riipu niistä yhtään.
 
Todellinen oikea Jumalan mielen mukainen murhe tuntuu erilaiselta, sen olen huomannut. Turha syyllisyys on ahdistavaa, ja olen aina olettanut, että vihollisella on siinä sormensa vahvasti mukana. Sehän on syyttäjä ja valehtelija. Kun Jumala nuhtelee, se on kuin Hän ottaisi tiukasti syliin, katsoisi silmiin, näyttäisi murheelliselta, vihaiseltakin, mutta se ei kuitenkaan ahdista. Olen sylissä.

Psykologisesti ajateltuna turha syyllisyys on saanut alkunsa jostain. On välähtänyt mielessä taas joitain tunteita, muistoja lapsuudesta, enkä saa niitä oikein kiinni. Ne kuuluvat tähän polkuun. Tämä kipu selässä on saanut aikaan muistoja siitä, kun olin lapsena sairas, enkä päässyt kotoa mihinkään. Koen olevani vaivaksi. Minulla on vimmainen halu selviytyä, vaikka sattuu.

Lapsena, ( 7-v ), olin kolme kuukautta hinkuyskässä. Ja kun oli myös astma, se oli kiduttavaa. Lievää kuumetta oli koko ajan. En jaksanut oikein mitään. Eräänä aamuna päätin, että tänään olen terve. Puin päälleni, menin keittiöön sanomaan isoäidille, että haluan alkaa leikkiä, halusin ruokaa. Tunnin ehkä jaksoin, kunnes tuli taas yskänpuuska, ja oli mentävä sänkyyn---

Syyllisyys nousee olemassaolostani. Olen kokonaisuudessani kaikille vaan vaivaksi. Sain usein sairastaa yksin. En muista, että kukaan olisi jutellut kanssani. Kuumetta mitattiin ja luin kirjoja, jos jaksoin---

Onkohan tässä jotain mieltä? Olen kauan ajatellut, että kaikkeen pahaan oloon löytyy jokin syy. Päätin jo, että en juutu enää menneisyyteen, mutta tässä se taas on. Mutta nyt koen niin, että tämä polku pitää kulkea loppuun, kuten sanoit, ja heittää roinat pois. En enää juutu, vaan menen läpi. Lapio käteen, kivet kottikärryyn ja alas jyrkänteeltä--- Joo, tämä mielikuva mulla on ollut kauan, joo, jess, siinähän se onkin taas! Olen tullut kuin umpikujaan. Vasemmalla on jyrkänne alas, oikealla jyrkänne ylös, polku päättyy tiheään ryteikköön ja kivikkoon. Ennen olen päässyt kiertämään umpikujan hyppäämällä jyrkänteeltä alempana olevalle polulle--- En siis ole ennen ollut valmis tähän raivaamiseen.

Kiitos, Pirre, sun mielikuva oli aivan oikea, ja se sai liikkeelle mussa suorastaan innostusta.

Tule, Tuulitukka Lohtukivelle, viereeni! Siitä näkee kauas. Ja näkee, miten Jeesus johdatti taas pimeän, pahan paikan läpi! Siistitään vaatteet, kammataan tukka, annetaan armon eheyttää taas riekaleista elämään.

Siunaten, rukoillen Liisukka, se Letti-sellainen