Täällä jossain on katkeruuden juuren pääverso. Mun äiti on kuollut! Siihen liittyy vielä sellainen tunne, sen oivalsin tänä aamuna, että koin suunnatonta pettymystä, kun äiti oli joutunut sairaalaan. Asuin kevään erään hänen tuttavaperheen olohuoneessa. Yöt nukuin lattialla. Käytiin äitiä katsomassa niin kauan kuin hän oli kotikaupungissa, sitten hän joutui Helsinkiin. Ja sieltä sisarensa kotikaupunkiin kuolemaan. Minä elin toisten nurkissa ja kävin ekaa luokkaa oppikoulua. Tänä aamuna sisälläni oli vihainen olo siitä, että kuka minua ajatteli! Olin yksitoistavuotias.
Pettymys oli sitä, että ilmeisesti koko lapsuuteni olin odottanut, että äiti taas tulee kotiin, eikä enää lähde ja vihdoinkin meidän välille syntyy normaali äidin ja lapsen välinen tunneside. Odotus loppui siihen, särkyi kaikki. Kotikin lopulta hajotettiin äidin kuoltua. Minulle ei jäänyt oikeastaan mitään.
Tämä sama pettymys kummittelee edelleen. Se on itkun syy. Ja jotenkin lapsi koki, ettei ollut sen arvoinen, että äiti olisi saanut elää. Ja Lettipää pakeni johonkin, palatakseen taas tässä ajassa esiin.
Oletan, että tämä itku, ja tämä kivun syiden näkeminen ja niiden antaminen yhä uudestaan Herran Jeesuksen käsiin murentaa katkeruuden pääjuuren. Haluan sitä. En halua kokea olevani se surkea otus, joka näen montussa ollessani olevani. Olen silloin juuri sellainen, josta todellakaan kukaan ei pidä---. En siis usko, että pitää. Ei sellaista olisi tarvinnut tänne syntyä. En oikein osaakaan mitään silloin, kaikki, mitä teen on lähinnä naurettavaa ja tyhmää.
Eli haluan taas, että saan letittää hiukseni, pukea päälleni punaisen äidin tekemän liivihameen, ja juosta metsäpolkua ja mennä puutarhaani, jonne päästän vain harvat ystäväni---.
Onko punainen mökki se minä, joka oikeasti olen? Ja saanko asettua sinne asumaan? Voinko jättää taakseni sen hiukan kammottavan talon, jonka huoneissa olen tähän asti harhaillut tietämättä oikein, missä niistä asuisin?
Tänään ei ole itkettänyt. Eilen olin töissä, tänään tuntuu ihanalta olla rauhassa.
Juuri nyt ajattelin, että tänä keväänä voisin todella yrittää muistaa, mitä todella tapahtui äidin kuolinvuonna. Nyt kun pääsin jäljille. Yritän kirjoittaa, ainakin päiväkirjaan tai sinulle---. Ehkä sitten olisi itkut itketty.
Toivottavasti jaksat lukea mun vuodatuksiani--- Haluan olla vastaavasti kuuntelemassa sinua,
ystäväni – Tuulitukka.
Mitä kuuluu sinulle nyt, Tuulitukka-ystäväni? Mitä teille? Onko mitään selvinnyt paremmin?
Terv. Liisukka, tänään siniset rusetit, kun on sunnuntai---
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.