--tai ei se aivan vaan hupsista ollut, sattui kovasti. Putosin jyrkänteeltä rotkoon, kun olin lähdössä Kiitosten kiveltä eteenpäin. Selvästi vihollisen tönäisy, jonka Jumala salli tapahtuvaksi. Putosin sinne heitettyjen syyllisyyskivien päälle ja piikkipensaaseen, joka oli terhakkaasti kasvanut katkeruuden juuresta--- Eipä silloin, keskiviikkona, olisi irronnut tällaista tekstiä. Olin todella syvällä montussa. 
 
Mitäkö tapahtui? Tyttäreni oli käymässä ja kuin salamana kirkkaalta taivaalta mun työasioista puhuttaessa, hän otti puheeksi vanhan lapsuuteensa liittyvän asian ja kyseli minulta, miksi asiat menivät niin kuin menivät. Olen kokenut asiasta syyllisyyttä ja kun olen aikaisemmin kysellyt siitä ajasta, tuntuiko se pahalta, asia on ollut kunnossa.
 
Syöksyin kolisten monttuun. En tosin onneksi sitä hänelle näyttänyt, vaan juteltiin niistä ajoista niin paljon kun hän halusi. Mutta illalla ja seuraavana päivänä olin todella masentunut. Kaikki on ollut väärin. Taas sama tuttu tilanne ja olo. Koen ratkaisuillani ja tekemisilläni tehneeni pelkästään pahaa lähimmäisilleni, olevani rikollinen, ansaitsevani kuolemanrangaistuksen. 
 
Kömmin sitten Lohtukivelle, mihinkäs muualle. Ja sain lohdutusta, monenlaista. Kuulin sisimmässäni raamatunlauseita, satuin lukemaan äitien ja tytärten suhteesta kertovan artikkelin jne. Ja vaikka ansaitsenkin kuolemanrangaistuksen, Jeesus on kantanut syntini ristille. 
 
Mutta opetus oli se, että vihollinen ei pidä ollenkaan meidän Kiitoksen ja Lupausten kivestä. Se on ihana kivi. Ja siihen mahtuu tosiaan pitkäkseen lepäilemään ja katselemaan pilviä, kuten sanoit. Ja lisäksi opin, että polku eteenpäin on todella lupausten polku. Sitä ei kuljetakaan omin voimin ja luulla, että kaikki ongelmat ovat ohi. Rotkossa on kivet, ja katkeruuden juuri on rikottu, mutta on varottava, etten putoa sinne itse. Vihollinen on valehtelija ja murhaaja, senkin opin. 
 
Ihanaa oli huomata, miten selvät askelmat sieltä oli takaisin tutulle polulle ja Lohtukivelle laastaroimaan haavoja. Ja miten erilainen olo kaikenkaikkiaan on nyt. Selvisin montusta melko vähäisin vaurioin, ja säikähdyksellä. Eikä pahin vaihe kestänyt enää läheskään niin kauan kuin aikaisemmin. Jotain on todella takana. 
 
Nyt olen siis taas Kiitoksen kivellä, ja katson tarkkaan, mistä kohtaa polku nyt sitten jatkuu. Tämä piti kai kokea, että loputkin syyllisyyttä aiheuttaneet asiat tulisivat käsitellyiksi. Vai mitäs arvelet? 
 
Talvilomalla lepäsin todella. Nukuin hirveästi, ja puuhailin alkuviikosta kaikenlaista. Perjan-taina olin aivan nollapisteessä. Väsytti niin, ettei oikein olisi mitään jaksanut. Liekö joku flunssa yrittänyt, vai mikä. 
 
Juu, olen jauhanut kahvia. Isoäitini sai kahvipapuja jostain, kun olin lapsi, ja sain jauhaa pienellä myllyllä. Olin niin pieni vielä, että jalat suorina ulottuvat sängynreunaan. Ja se tuoksu oli mahtava. Hän myös itse paahtoi ne ensin. Eli tapahtui aika pian sodan jälkeen. 
 
En ollut kurkistanut vaatekaappiin! Ihanaa, valkoisia lakanoita! Mitä aarteita tästä mökistä löytyykään vielä! Lakanat toivat mieleen sen, miten meidän on mahdollisuus olla puhtaita. Uusi luomus on puhdistettu ja Jumalalle otollinen. Tuo hiljaisuus on ollut aina puutarhassa. Se on kuin musiikkia, jossa ei ole ääntä, vaan joka menee suoraan sydämeen ja sieluun. 
 
Alussa, kun kerroit mulle Punaisesta mökistä, minua pelotti mennä sinne. Oli kuin se ei olisi ollut minua varten. Mutta nyt se alkaa tuntua ihanalta ja omalta. Haluan yhä enemmän viettää siellä aikaani. Ja kävellä puutarhassa. Mutta minua vaivaa se vanha Harmaa talo. Se pitäisi myös saada siivottua. Jotenkin koen, että tämä kivien raivaaminen, tämä lapsuuteen kurkistaminen, jopa tämä esiin tullut opiskeluajan ajatteleminenkin selventävät vähän niitä rooleja, joissa olen joutunut elämään. Voin heittää huoneista turhat roinat pois, ja vähitellen tuulettaa kellariakin. 
 
En ole oikein kokenut olevani kotonani missään roolissa, en äitinä, en vaimona, en töissä, en edes seurakunnassa aikoinaan. 
 
Mökillä ei ole vielä nimeä, eikä paikallakaan. Pitää varmaan istua rappuselle miettimään. Ehkä sen nimi on kirjoitettuna johonkin sellaiseen paikkaan, mistä en ole osannut etsiä. 
 
Kiitos selityksestäsi lapsuuden asioistani. Näin siinä on juuri käynyt. Harmaassa talossa ei ole kuulunut naurua, pelkkää jännittämistä ja mykkää surua ja ne kauheat pedot siellä kellarissa. Mökki puutarhan takana alkaa olla jo enemmän elävä ja todellinen kuin harmaa talo! Mutta ehkä taloonkin voisi saada enemmän valoa? Onkohan siellä vielä jotkut ikkunaluukut kiinni? Se ei todellakaan ole enää niin pelottava. 
 
Miten ihmeessä sullakin on voinut olla puudelipermanentti 10-vuotiaana? Mun äiti keksi teettää mulle kotipermanentin sinä viimeisenä syksynä, minkä hän oli elossa, kun elettiin kahden yhdessä. Senkin muistin vasta nyt viime viikolla. Minä tosin olin jo yksitoista täyttänyt, mutta suunnilleen-- Siis muistin asian viime viikolla ja nyt sinä kerrot, että sullakin oli permanentti! Uskomatonta! --Oli sitä vaikea hoitaa! 
Tuli selväksi, en leikkaa lettejäni. Oikeasti mulla on puolipitkä suora polkkatukka. Mutta meidän tarinassa, meidän poluilla mulla on aina letit! Eli saan olla Lettipää, se iloinen, puhelias tyttö, joka juosta vilistää metsäpolkua. 
 
Ai, että mitä seuraavaksi löydän? Arvaas, mikä siintää silmään Kiitoksen kiveltä, kun oikein tarkkaan katsoo sinne, mihin olen menossa? Siellä on iloinen hyppelevä puro, joka kasvaa joeksi, ja siinä on putous. Sen jälkeen on suvantokohta ja kaunis rantaniitty. Sinne voisi tehdä retken. Onko se se viheriöivä niitty, ja virvoittava vesi, josta puhutaan paimenpsalmissa? Onko se yksi lupauksista? 
 
Liisukka