Letti-Liisukka, mukava nimi. Ajattele tämä on vastaus 75 kirjeeseesi. Aika kuluu ja elämä etenee. Moni asia on tullut toisarvoiseksi. Sotakin on siellä kaukana ja nyt tällä hetkellä en osaa edes sitä pelätä.
 
Ilmeisesti se suuri kivi ja juuret olivatkin Pelon polun tulppana ja esteenä. Ikään kuin eivät olisi halunneet laskea sinua kulkemaan tietäsi polkua pitkin pois sieltä. Pelon polku meneekin tosi jyrkästi kohti rotkon reunaa ja jatkaa sitä pitkin eteenpäin. Treffataan Rukouksen kivellä vasaroitten, naulojen ja lautojen kanssa. Nyt on tullut aika tehdä rotkon reunaan Unohduksen ja menneisyyden aita. Se on se aita joka erottaa meidät kaikesta kuormasta jonka olemme jaksaneet kipata reunan yli ja sitä on jo siellä valtavasti. Mitä enemmän olemme jaksaneet kipata Pelon polulta roinaa ja piikkipensaita rotkoon sen puhtaammaksi polku on tullut. Mitä nyt jokunen takiainen tai ohdake siellä sun täällä vielä on. 
 
Nuo pelot ovat kamalia. Mulla oli pitkään myös tuntemattomille ihmisille puhumisen pelko. Suu kuivui ja puhe puuroutui, henki ei kulkenut ja menin ihan kirjavaksi iholtani. Arvaa vaan miltä tuntui ekaa kertaa esittää omia runoja yleisölle tai puhua kirkossa ihmisille. Pelkään sitä yhä vieläkin, mutta nyt tunnustan sen ja pyydän Jumalaa apuun. Ei onnistu ilman. Minut kun on leikattu vissiin jo 13 kertaa niin aikoinani pelkäsin sitä etten herää nukutuksesta. Jumala auttoi siihenkin. Kaikkein suurin pelkoni oli, että mieheni jättää minut. Olin sairaalloisen mustasukkainen miehestäni. Senkin onneksi Jumala otti pois.  
 
Sinä koit pahan hyökkäyksen tosi voimakkaana. Se kaveri katsos huomasi, että olet liukunut hänen ulottumattomiin ja ajatteli nyt kun elämä tuntui mukavalta, pitää muistuttaa, että kyllä hän täällä lähettyvillä on. Sillä kun on sellaisia taipumuksia. 
 
Perjantai oli mullekin sitten "saatanan" hyökkäyksen päivä. Torstai-iltana ystäväni soitti ja kysyi, että olenko tulossa Takkailtaan. Sanoin, että olen tulossa. Hän sanoi, varo Pirre huomenna hyökkäyksiä. Lähdimme miehen kanssa kauppaan. Mies kulki 10 metriä edelläni ja minä lähdin ylittämään katua automme luokse. Yhtäkkiä lensin nurin. En kompastunut vaan oli sellainen tunne kuin joku olisi ottanut kiinni niskasta ja peffasta ja heittänyt katuun. Putosin aivan vatsalleni. Silmänurkasta näin, että sininen auto on tulossa päälle. Maahan mätkähtäessä iskin vasemman polven,  jalkaterä taipui taakse ja molemmat kämmenet maahan. Salamana mietin miten pääsen pois kadulta. Olen aikoinani loukannut oikean polven ja sen varaan ei voi mennä. Vasenta polvea sattui aivan sietämättömästi. Auto onneksi ehti väistää ja mies tuli auttamaan ylös maasta.
 
Siinä sitten jalkakäytävällä irvistelin tuskaani. Sen päätin, että menen takkailtaan vaikka millä keinoin. Meillä on siellä henkilö jonka kautta Jumala on parantanut kipuja ym. Soitin ystävälleni ja he käynnistivät heti rukousringin. Pystyin jalalla kävelemään mutta särky oli mahtava. Kotiin tullessa otin kipulääkettä ja lepäsin pari tuntia. Jalka hiukan turposi oikeassa peukalon tyvessä oli mustelma ja molemmissa kämmenissä muutamia punaisia läikkiä, siinä kaikki näkyvä. Olin takkaillassa ja kaikki meni hyvin. Voin kävellä ja särkykin oli lakannut, mutta mikään ei saa hipaista polvea, silloin kipu oli kova. Mulla on vieläkin sellainen tunne kuin jokin näkymätön olisi minut kampittanut.
     
Sinne piknikille pitäs nyt mennä, että saatais viettää yhteinen hetki. En oikein itsekään tiedä missä olen? Pyörittelen peukaloita niityllä ja mietin missä mennään? Miten hommat hoituisivat helpommin.? Koppaa minut sieltä mukaan. Nautitaan oikein kunnolla ennen kuin alkaa kovat kiireet. Olen jo nyt alkanut mättää roskiin tavaroita. Mukaan otetaan vaatteet ja vain vähän muuta.
 
Tavataan ja ihaillaan maisemia.          
 
Pirre-Tuulitukka    2003