Mulla olisi taas tarinaa kerrottavaksi, mutta jospa odotan sun seuraavaa viestiäsi ennen sitä. Parilla sanalla vaan: on löytynyt uusi näköala ja uusi kivi --- nyt positiivinen, Lohtukiveä vastaava. 
 
Ja kiitos viestistä n:o yksi. Uusi ajatus oikeastaan, että voin antaa itselleni anteeksi katke-ruuteni. Nii---iin---. Joo, voin siis!? Ihanaa! 
 
Oli ihana lukea sinun kuvitelmaasi mökistäni. Meillä on tainnut käydä kuin lapsille, kun he keskittyvät leikkeihinsä. Toinen aloittaa: tässä on talo, tässä seinät---, toinen jatkaa siitä ja syntyy yhteinen kuvitelma jostain, joka heille on totta. Ja meillehän tämä on totta myös. Olen aina kehitellyt vertauksia. 
 
Mökki, se punainen, on sinullekin jokin symboli, koska tulit heti mukaan maailmaani, samoin suo ja kaikki nämä maiseman elementit. Mutta oikeastikin sun mökki on punainen, kiitos kuvasta! 
Lueskelin sulta tulleita viestejä, ja huomasin, etten ollut vastannut mitään sun kertomukseesi lapsuudestasi. Luin sen uudestaan, ja suorastaan tulin sun kanssa sinne pesutupaan pulikoimaan. 
 
Meidän talossa lapsena oli myös pesutupa. Asuin isossa kerrostalossa ja se oli pohjakerrok-sessa. Aina tuoksui lipeälle rappukäytävässä, kun menin alakerran kautta takapihalle leikkimään. 
 
Mutta tuo tunne, mitä kerroit, että pitää olla hiljaa,--- anna isän nukkua jne., se on niin tasan sama, mitä mulla oli lapsena. Kukaan ei saanut tulla meillekään. Olin yksinäinen, koska velipuoleni oli kahdeksan vuotta vanhempi, ja hänellä oli omat kaverit ja omat menot. 
 
Meillä oli äiti se, jota ei saanut häiritä, kun jalkaa särki ja häntä väsytti. Olo oli sellainen. Muistan, että hän istui jalka tuolilla olohuoneessa, enkä uskaltanut mennä koko huoneeseen. Isoäitini piti huolta siitä, että äiti sai olla rauhassa. Leikin yksinäni keittiön nurkassa. Oli muutama vanha nukke ja kulunut kissa, ja veljen puujuna ja auto. Muuta en muista. Isompana piirtelin. Ja tottakai äiti välillä oli kanssani, opetti piirtämäänkin, mutta olo oli sellainen, että se oli väliaikaista. 
 
Onpas meillä samoja kokemuksia! 
 
Mun uusi kivi on nimeltään Kiitoksen ja Lupausten kivi. Se löytyi kivikasan alta tai takaa. Se on iso ja laakea, ja lämmin. Sillä kasvaa hopeista sammalta. Siitä näkee lupausten polun maamerkit. Se on selkeä tie. Sinne seuraavaksi. Katkeruus on hellittänyt otettaan. Se ei pistä enää samalla tavalla. 
 
Tapaan serkkuni ensi viikolla. Hänellä on vanhoja veljeni kirjoittamia kirjeitä. Ehkä niistäkin jokin puuttuva pala löytyy mun historian palapeliin. Kuva on jo alkanut aika hyvin muodostua. 
 
Vaikka multa nyt taas tulee tekstiä tiuhaan tahtiin, älä silti ota paineita. Kirjoita, kun on rauha olla makuuhuoneessa, ja olo on sellainen, että Lettipäälle voisi jotain viestiä lähettää. Kerro myös, mitä itsellesi kuuluu, miten asiat ovat edistyneet. 
 
Rukouksin, Herran ihaniin lupauksiin luottaen 
 
Tuulitukalle Lettipäältä 
 
 
Ai niin - vielä vähän. Kerroit mun mökistä niin ihanasti, että se alkaa tuntua jo kodilta. Huomasin, että olen ollut siellä ennenkin, mutta ollut poissa kauan. Onkin jo aika kiillottaa hella. Mun mielikuvissa nimittäin olen matkalla ja lähtenyt jostain. 
 
Talo, joka on vähän pelottava, on ehkä se mielen ympäristö, jossa olen joutunut pakosta elämään. Siinä on muistoja kaikilta ajoilta, enkä ole koskaan saanut sitä taloa mieleiseeni järjetykseen. Kellarissa asuivat pitkään Viha ja Pelko-nimiset pedot. Olen uskaltanut tutkia nyt taloa, mutta aina pujahdan välillä sen puutarhassa olevan pikkuportin kautta Puutarhaan, siihen puutarhaan kaivoineen---. Ja siellä todella on se Punainen mökki. Katsoin kirjasta, millainen on oleanteri. Iso, hieno, upea kasvi! Sun mielestä siellä on oleanteri? Punainen vai valkoinen? 
 
Hassu tunne, ikään kuin palaisin jonnekin takaisin---
 
Jatketaan---      Liisukka