---vaikka on kulunut aikaa. Tiedän, että taas tavataan. Mulla on päässä jonkinlainen kartta meidän maisemasta. Se on ollut jo kauan, mutta sun kanssa olen tutustunut siihen paremmin ja saanut katsella sen muuttumista. 
 
Taidat olla oikeassa, suo on alkanut kuivua. Sillekin taipaleelle uskaltaa jo mennä paremmin. Ja ruoho on alkanut viheriöidä, kaunis, samettinen nurmi. 
 
Tänä aamuna heräsin tunteeseen, että onpa paha maailma, ja pakko aloittaa uutta päivää---. Ja seuraavassa hetkessä näin ikään kuin olisi tumma verho vedetty syrjään ja takaa loisti huikaiseva valo. Se kesti vain hetken, oli sellainen välähdys, mutta se kertoi mulle, että Herra tietää mun kaikki asiat, Hän avaa ja sulkee, Hän hallitsee, Hänen valtakuntansa on. Eikä ollutkaan enää vaikea aloittaa uutta päivää. Mulla on nyt viikon talviloma. Yritän saada itseni lepäämään ja latautumaan. 
 
Joo, nyt kun sanoit, hellalla kiiltelee upea kuparipannu. Keitetääs kahveet ja ihan kammarin puolella istutaan mukavasti oleanterin vieressä. Siinä on kaksi tuolia ja sievä pikkupöytä, johon just mahtuu kaksi kahvikuppia ja pullalautanen - tuoksuvaa pullaa - ei lihottavaa, vaan ruokai-saa, täyttä ravintoa---, makeaa, ehkä sisällä keltaisista luumuista tehtyä hilloa, niistä, mitä löysit--- 
 
Oleanteri on punainen, täynnä kukkia. Se on tullut sinne tänä aikana, kun olen ollut poissa. Kuka lie tuonut? Se on tarkoitettu pelkästään ihmisten silmäniloksi, ei ruoaksi, ei käytettäväksi, vaan Jumala on sen luonut pelkästään katseltavaksi ja ihasteltavaksi. 
 
Olen aina ajatellut, että kaikki pitää suorittaa, ja kaikesta pitää olla hyötyä. Vähitellen olen sitten tajunnut, että on Jumalan lahjoja, jotka ovat vaan pelkästään tarkoitettu kiitoksella vastaanotettavaksi. Tarkoitan minussa ja elämässäni. Niin kuin oleanteri. 
 
Onpa teillä harmia. Autokin vielä reistailee. Koetusta koetusten perään. Kuitenkin olen kokenut, että käytännön asioissa Jumalan vastaus tulee ajallaan, usein just tasan silloin, kun sitä tarvitaan, eikä se myöhästy. Rukousaihetta siis on. 
 
Juu, sun tulee viettää aikaa miehen kanssa, se on tärkeetä. Ja jos saisit koneen vaikka muualle makuuhuoneesta---. Mun itsekäs ajatus. Sorry. Eiku, kirjoitat just kun sulle sopii. 
 
Sinä huomasit kiillettä Kiitoksen ja Lupausten kivessä! Mie en huomannut edes, että aurinko paistaa! Näin sitä nähdään yhdessä enemmän. Ja kielot ja valkovuokot---. Mieli alkaa kääntyä positiiviselle puolelle. Jospa se olisi pysyvää. Se on ihana kivi! Siihen palataan usein, aina kun unohdetaan, mistä me eletään, Jumalan lupauksista!! 
 
Lupausten polulla Jumalan valo hehkuu ympärillä, tapahtui mitä tahansa tässä maailmassa. Ne ovat kuin tienviittoja, että ollaan oikealla tiellä. Eivätkä ne ole katteettomia lupauksia! Ne käyvät toteen arjessa, tässä tavallisessa vaelluksessa kaikkine eteen tulevine asioineen! 
 
Isäsi kohtalo oli aika ihmeellinen. Ja taas kävi ilmi, miten lasten kanssa ei puhuttu siihen aikaan mitään. Kai luulivat, että lapset eivät ymmärrä. Sitten jää käsityksiä, luuloja, lukkoon menneitä tunteita. Mutta sehän selvisi sinulle onneksi, että isäsi suinkaan ei inhonnut sinua, vaikkakaan lukko ei ilmeisesti auennutkaan isäsi ja sun välillä? Nämä on vaikeita asioita. Surettaa, kun asialle ei voi/voinut mitään. Ehkä taivaassa asiat selviää. 
 
Kiva oli lukea sun lapsuudenkokemuksistasi! 
 
Mulla ei lapsena ollut kavereita kovinkaan monta. Alle kuusivuotiaana leikin joko poikien kanssa tai yksin. Sitten tapasin Eevan, jonka kanssa kehittyi keijukaisten maailma. Me oltiin kaksi prinsessaa, ja meillä oli myös keijukaisnukkeja. 
 
Me asuttiin isossa yli puolen korttelin kokoisessa kerrostalossa. Niin kerroinkin jo. Eeva asui toisessa, ns. takapihan päässä, minä toisessa, etupihan päässä. Etupihan ja takapihan pojat olivat usein riidoissa keskenään. Mutta me Eevan kanssa mentiin talon viereiselle kalliolle, joka oli meidän keijukaismaailma. 
Lapsen maailma on ihmeellinen. Voi kuin sukeltaa mielikuvitukseensa ja sillä tavoin unohtaa 
arjen kokemukset. Sillä tavoin suojelee itseään - luulisin. 
 
Sukulaisasia rasittaa edelleen. Minun vuoroni on kirjoittaa, mutta se vain siirtyy.
Eli jos muistaisit rukouksin ja jos sulla on jotain viisasta sanottavaa - kuten aina on ollut - olen siitä kovasti iloinen.
 
Siunauksin, Lupausten kivi on nyt osoitteena. Kävin jo hiukan tutustumassa uuteen polkuun. Se kääntyy vähän ja maisema on taas uuden näköinen--- 
 
Pelon kivikin on liikahdellut. Oikeastaan osa siitä jo irtosi, lienee rapakiveä, joka vähitellen murenee käsiin---
 
Terv. Lettipää