--- samalla. Taas kuvakielellä - istun edelleen Kiitoksen ja Lupausten kivellä, ja alan ymmärtää, että kun kivikasa on selvitetty, näkee taaksepäinkin paremmin. Näkymä alkaa olla sellainen, että se on totta, ei mitään arvailua, tai tunteiden läpi katsottua käsitystä. 
 
Ilman kuvakieltä: serkkuni  oli eilen kylässä luonani. Hän on siis kakkoskasvatusvanhempieni tytär. Muutama vuosi sitten hän ilmoittautui ´sisarekseni´. Ollaan jaettu monia asioita. Selkäongelmakin on tällä hetkellä samantapainen. On aika jännä huomata, miten eri tavalla hän on kokenut ne ajat, jolloin äitini sairasteli. Vähitellen olen alkanut oikeasti tajuta, että äiti oli heillä Helsingissä yötä, kun hän oli kuukausittain saamassa sädehoitoa. Ja minä olin mukana. Hataria muistikuvia on välähdellyt, mutta hyvin hataria. Olen ollut silloin alle kouluikäinen. 
 
Serkulleni asiat ovat olleet peräkkäin olevia tapahtumia, hän on minua yhdeksän vuotta vanhempi, joten muistaa hyvin. Ja minä olen nyt sitten kuunnellut omaa historiaani monttu auki. Olen todella ollut Lettipää-Liisamaaria lapsena, ja myös myöhemmin, kun asuin heillä koulu- ja opiskeluaikoina ja olin kaikki lomani hoitamassa hänen lapsiaan. Tämä oli uutta. Hän sanoi, että olen ollut vilkas ja puhelias, ja en suinkaan ujo ja arka, mikä mielikuva minulla itselläni on. 
 
Ja koin eilen, että tämä ihminen, serkkuni, on todella osa historiaani. Aloin kokea selvää yhteenkuuluvuutta. Hän näkee minut `Lettipäänä´, todellisena Liisamaariana, vaikka minä itse olen nähnyt itseni toisin. Ja nyt kun katson taakseni kivikasan yli, siellä on äiti, ja tämä serkku isineen ja äiteineen, miehineen, lapsineen, veljeni, hänen perheensä jne. Tavallista elämää, arkea, ei mitään käsittämätöntä, ja minä olen oikeasti ollut siinä mukana. 
 
Vaikka toisaalta en ole ollut. Jotain on ollut pahasti silloin lukossa. 
 
Mitäs tästä voisi päätellä? Osa minua jäi kehittymättä äidin kuolemaan? Tai sitä aikaisemmin. Aloin muistaa tänä aamuna(!), että viimeisenä talvena äidin eläessä oltiin paljon yhdessä. Käytiin katsomassa isoäitiä vanhankodissa jne. Eli olin alkanut toipua varhaislapsuuden ahdistuksista, ja sairastelemisesta. Tätä en ole muistanut. 
 
Mutta sitten äiti kuoli. Toipuminen pysähtyi? En uskaltanut uskoa olevani se iloinen tyttö, mikä olin ollut? Hassua tässä on se, että toiset ovat nähneet minussa jotain muuta, mitä sisimmässäni olen kokenut olevani. Nyt vasta tässä istuessani kivellä, vähitellen alkaa olo olla kokonainen. 
 
Eli kun nelissäkymmenissä iski kriisi, jossa alkoi menneisyys palata, tuli esiin alkuperäinen trauma. Ja sen käsittelyä on kestänyt näin kauan. Monet asiat ovat jääneet sen alle. 
Tiedän, että alkuperäinen vamma ei parane, ja eräissä asioissa olen edelleen arka ja haavoittuvainen, mutta nyt alan hyväksyä tosiasiat. Ja se saa aikaan tunteita. Minua itkettää ja naurattaa. Olen elossa. En ole kuollut. Vaikka olen kulkenut aika pahan elämän läpi tähän juuri, olen elossa. On kuin taistelun jälkeen. Selvisin hengissä. Suututtaa, että piti taistella, joutua tähän rääkkiin, ja näin kauan, mutta sekin tunne lienee aika normaalia. 
 
Kivi on kuin onkin Kiitoksen ja Lupausten kivi! Tästä eteenpäin, vai mitä? Tämä tilanne ansaitsisi juhlat. Keitetäänkö uudet pullakahvit? Ja nyt kannetaan ne verannalle, jossa lehahtaa raikas tuuli mereltä, ja ruusupensas tuoksuu! 
 
Tällaista tänään. Ihanaa, että saan sulle kertoa! 
 
Lettipää. Kyllä. Pitäisikö letit leikata, vai laittaa nätisti päälaelle? Alan olla iso tyttö---. Ei, ainahan tulen olemaan lapsi---sitä ei pidä unohtaa--- 
 
Jooooo, siis täällä kirjoittaa Lettipää Tuulitukalle!