--- istuskelemassa täällä Letti-Liisukka. Huhhuh, olipa rankka vuorokausi! Kiitoksia aikuisuudesta irtisanomisviestistä! Printtasin sen, ja vein työpaikalle. Oli hauska nähdä eri ihmisten reaktioita--- Sen puun alla loikoilun otin heti ohjelmaan. Eikä tämä olekaan ihan tavallinen puu. Tämä on iso, paksurunkoinen vanha hopeapaju, jonka oksat ulottuvat tuohon lähes maahan asti. Se voisi olla Viisauden puu, koska se on nähnyt jo niin paljon--- Ai, missäkö se on? Se on vanhan talon ja mökin puolessa välissä, puutarhapolun varrella. Olisiko viisasta nojailla siihen ja kuunnella sen kuisketta?
Itse asiassa olen käynyt siivoamassa vanhaa taloani. Rukoilin eilen aika jännän rukouksen. Pyysin, että saisin apua siinä, että pelkään riitoja avioliitossa. Ja heti jouduin koetukselle, syntyi tiukka keskustelu. Muistin, mitä olin juuri rukoillut, ja minua suututti tällainen rukousvastaus! Sitähän oikeastaan pyysin, ettei tarvitsisi pelätä riitoja---. Muistin rukoilleeni myös, että uskaltaisin kuunnella, jos täytyy. No, keskusteltiin sovussa ja ei sovussa, mutta lopputulos oli sopu ja rauha.
Tänään sitten tuli takapakki. Aamulla itketti, bussissa itketti, masensi, suututti. No niin, olin taas joutunut vanhan talon kellariin. Siivottavahan se on.
Ja koin, että rukousvastaus se oli, selvästi. Heti jouduin harjoittelemaan. Olen ennenkin kokenut näin. Odotan jotain leppoisaa vastausta, lupausta, ettei enää tule pahoja tilanteita. Mutta tosiasia on se, että rakkaus kulkee niidenkin läpi. Kestäväisyys koetuksissa tuottaa hedelmää. Välillä koen, että niitä on aina vaan ja ihan liikaa, mutta tarkemmin ajateltuna sen verran sopivasti, että on tullut harjoiteltua---
Vihan ja Pelon peto on kesyyntynyt sen verran, että uskallan katsoa kellarissa olevia asioita. Se vaan murahtelee vähän ja sitten asettuu katsomaan, mitä teen---. Vanhat asiat ovat olemassa. Niistä ei pääse eroon. Syyllisyys on hoideltu, mutta suru siitä, mitä kaikkea on päässyt tapahtumaan, se on olemassa. Kai on vielä kuljettava Surun laaksonkin kautta. Missä se lienee. Jossain lähellä se on. Vai onko koko ihana laakso samalla myös surun laakso? Ja ilon laakso, ja anteeksiantamisen laakso?
Näin eräänlaisen näyn, - en kuitenkaan uskalla sanoa näkeväni näkyjä, vaan jostain mielikuvituksesta ne tulee---. Eli olin lepäilemässä tuossa flunssaisena. Olin valveen ja unen rajamailla ja se meidän laakso avautui silmien eteen. Koin aivan mahtavaa iloa siitä, että olen saanut jakaa sen sinun kanssasi! Ja sitten alkoi aurinko laskea ja koko taivaanranta värjäytyi oranssinpunaiseksi ja siellä oli purppuraisia pilvijuovia. Mitähän se oikeastaan kuvaa? Ollaan illassa, ja Jumalan valtakunta tulee? Tai sitten vaan sitä, että aina tulee ilta ja yö, ja taas uusi päivä?
Semmoinen laulu on kuin Elämä on tässä. Mulla on nyt semmoinen olo. Vaikka mitä tapahtuu meidän perheessä, se on tässä. Nyt elän ja mitä todenmukaisemmin sitä katson, sen vapaampi oikeastaan olen. Mitäs tästä ajattelet? Eli kellarissa hylly kerrallaan, laatikko kerrallaan. Ja jos vihaa ja pelkoa tulee esiin, se kuuluu asiaan. Alan uskaltaa. Se on jo jotakin!!
Liisukka
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.