Tuntui taas, että kellarin siivoamisessa täytyy pitää pikkutauko. Ja kävelin mökilleni, Liisukan mökille. Tiedätkö, aika hassua, ennen puikahdin puutarhaan kuin varkain koko ajan tietoisena, että pitää palata takaisin vanhaan taloon. Nyt on kuin ne olisivatkin samassa maailmassa, portti on auki. Eli vanha talo on siirtynyt puutarhan maailmaan vähitellen. Ehkä muuri vähitellen murenee kokonaan siitä välistä. 
 
Tämänkertainen kellarikokemus oli sellainen, että enää en juossut karkuun omia tunteitani. Sanoin Jumalallekin, että jos koen pelkoa ja vihaisuutta, enhän muuta voi, kuin antaa niiden olla. Tässä lienee jokin salaisuus. Niin kauan kuin vastustan "olojani", ne pysyvät, jos annan niiden olla, ne sulavat pois. 
 
Ja niinpä sitten kävi, että lopulta suunnistin Lohtukivelle ja siellä mieli kääntyi taas kaikkeen siihen ihanaan, mitä Herra on minulle valmistanut. Ja siihen ajattelutapaan, mikä oli lähettä-mässäsi viestissä, aikuisuudesta irti.  Haluan olla lapsi ja kokea lapsen tavoin, eli olla just, mitä oikeasti olen, ja lähdin siis Liisukan mökille--- 
En ole huomannutkaan ennen, että tuolta kasvimaan takaa lähtee selvästi polku. Rantapolun tunnen, ja sen, mikä vie rotkon reunamille ja alas joelle---. Lähdepolku menee tuolla--- Mutta mikä polku tuo tuolla on? Seikkailumieli alkaa vallata minua. Reppu selkään, evästä ja matkaan! 
 
Tuletko mukaan? Vai jätetäänkö huomiseen? Tässä on niin mukava istua rappusilla ja tuntea armon auringon paistavan--- 
 
Aika jännä on huomata, miten samaan aikaan olen pelokas, arka, ja kuitenkin rohkea. Tuskin tästä arkuudesta koskaan pääsenkään. Se on ehkä luonnekysymyskin, mutta kai enempi sitä, että on tullut araksi. Sinäkin kerroit ihmis- ja esiintymispelostasi. Sen kanssa joutuu aina tekemisiin. Kuitenkin saan aina voimaa tehdä työni ja saada kontakti asiakkaisiini. Nyt tämän "seikkailun" aikana on itseluottamukseni kohonnut monta astetta. 
 
Minua on aina pelottanut tehdä virhe. Sanat kuuluvat sisälläni juuri näin: olet tehnyt virheen! Virheestä seuraa rangaistus. Saan moitteita jotenkin aivan kohtuuttomasti, --- tai olen tehnyt oikeasti jotain aivan kammottavaa huomaamattani--- Syyllisyys on nyt aivan ratkaisevasti kadonnut, mutta pelot ovat vielä olemassa. Aikoinaan se luulo, että olin mokannut, sai aikaan kutinaa iholla, vatsan sekaisin, sydämen pompottamaan, kylmän hien otsalle--- Tätä ei sentään ole enää aikoihin ollut. 
 
En tiedä, mikä on paras ratkaisu. Perkaanko koko kellarin läpi löytääkseni alkuperäisen pelon, vai annanko olla ja muutan kokonaan mökille---. Ehkä sen verran pitää perata, että asia ei enää vaivaisi. Kuitenkin on elettävä tätä tavallista arkea töissä, miehen kanssa, suhteessa lapsiin. Uskon, että Herra auttaa, ja vaikuttaa tahtomiseen ja tekemiseen tässäkin. 
 
Eli kaksi kuvaa tämänhetkisestä tilanteesta, siivoan kellaria muistot mielessäni, ja kuljen Pelon polkua edelleen alaspäin niiden kokemusten kautta, mitä nyt on eteeni tullut. Eli rohkeasti vaan päin kaikenlaisia pelkoja--- Ja koko ajan olen tietoinen Jeesuksen armollisesta rakkaudesta minua ja elämääni kohtaan--- En halua pelätä elämää! 
 
Vai mitäs ajattelet, Tuulitukka, siinä vieressäni rappusella--- otatko muuten lisää kahvia, vai maistuisko lähdevesi? 
 
Ahdistuksen perustunne on pelko. Mutta senkin takana on vielä jokin syvemmälle menevä tunne, jota voi kai sanoa perushylkäämiseksi, turvattomuudeksi---? Olen hylätty, koska olen minä. Kun koen pelkoa riidoista ja moitteista (aina kokenut!), olen olemassaolollani tehnyt jollekin pahaa. Olen liikaa, turha, ärsyttävä, vaivalloinen, minua ei pitäisi olla, kun kosken johonkin, pieleen menee---. Ei olisi pitänyt syntyäkään, ei mennä naimisiin, ei saada lapsia---. Tämä on se ahdistuksen sisältämä ajatusmalli. Kun nyt syyllisyys on katoamassa tieltä, tämä ajatus tuli nyt ajatuksena esiin. Eikä se ole silloin enää tunne, vaan ajatus, johon pääsee käsiksi. Ajatteluaan voi muuttaa. 
 
Eli lähdin nyt ajattelemaan asiaa toisesta päästä. Kenelläkään ei ole oikeutta tehdä toiselle pahaa. Ei edes minulle. Minä en ole välttämättä syyllinen toisten reaktioihin, toisten ärtymykseen. Olen vastuussa vain omista reaktioistani, syypää omiin synteihini, ja vastaan omista tunteistani. Tämä ajatus jo vapauttaa aika paljon. Vastaan siis tekemisistäni, vaan en toisten tekemisistä. Minun ei tarvitse muuttaa itseäni toiseksi, kelvatakseni. Olen yrittänyt koko elämäni ajan kelvata, mukautua, sopeutua, niellä pahan mieleni. 
 
Jotenkin olen tiennyt tämän järjellisesti, ja ehkä sullekin kertonut, mutta en ole tajunnut, minkälainen annos elämänpelkoa tähän kaikkeen sisältyy. Kuin olisin aina ja jatkuvasti väärässä paikassa väärään aikaan tekemässä pahojani---. 
 
Tämä on turhaa. Tästä seuraa ahdistusta. En saisi olla, mitä olen, en tehdä, mitä haluan. Kun nyt olen löytänyt sun kanssa mökkini, oman itseni, ahdistus on vähentynyt, iloa on tullut rutkasti tilalle. Mutta se väijyy jossain siellä vanhan talon sokkeloissa edelleen. Se on edelleen peto, vaikka jo melko vaaraton. Se tuhoaa, kalvaa, nujertaa, estää elämästä, haittaa ihmissuhteita, eristää toisista--. Se pitää kesyttää vahtikoiraksi---. Eli viha ja pelko tulisi olla normaaleja ihmisen reaktioita oman reviirin puolustamiseksi. Tätä en ole osannut. Muut ihmiset ovat tulleet mun reviirille, muurien yli röyhkeästi, purkaneet tunteitaan, ajaneet minut oman taloni pelottaviin käytäviin--- 
 
Onko tässä jotain totta? Mitäs luulet? Tästäkö alkaa uusi polku? 
 
Koen oikeutettua vihaisuutta ihmisille, jotka ovat tehneet minulle pahaa, samalla, kun ymmärrän heidän reaktioitaankin. Minun tulee antaa anteeksi heille ja myös itselleni. Jotenkin pitää asettua samalle viivalle heidän kanssaan Jumalan edessä. En ole huonompi, ala-arvoisempi kuin he, vaan en parempikaan. 
 
Koen siis kulkevani alas Pelon polkua. Alas edelleen menee. Mutta nyt en jotenkin osaa tarkkailla, mitä tapahtuu. Olen kuin asian ytimessä. Polkua varjostaa molemmilta puolilta isot pensaat, eli näköala eteenpäin on tukossa. Eksyminen pelottaa, se pelottaa, mitä on seuraavan askelen takana. Mutta nämä ajatukset ovat saaneet sen aikaan, että nyt menen. Nyt voitan tämän pelon, turhan pelon siitä, ettenkö mukamas saisi olla olemassa! Jumala on halunnut, että olen, ja se riittää!
 
Tavallaan tämä on erittäin suojaisa paikka. Ehkä käykin niin, että Pelon polku ei olekaan niin pelottava kuin luulin. Eli olen pelännyt paljon aivan turhaan. Näinhän useasti käy. Kun tekee sen, mikä pelottaa, pelko katoaa. Uskon senkin, että kun vihollinen tietää, mikä on heikko kohta, siihenhän se pommittaa--- Tiedän, että vastaan tulee varjoja, lepattavia lepakoita pimeydestä. Mutta mulla on kädessä Sanan lamppu ja miekka. Mitäs pelättävää tässä onkaan. 
 
Olen mahdottoman iloinen tästä yhteydestä sun kanssasi, Pirre-Tuulitukka-Ystäväni!! 
 
Nyt ei oikeastaan pelota mikään. Mutta olen valmistautunut seuraavaan koetukseen---. Ja jos on valmistautunut, koetuksella onkin varsin positiivinen tarkoitus! Eipä niitä voi tässä elämässä välttääkään! 
 
Ihan oikeestiko voidaan kirjoitella, vaikka muutattekin maalle? 
 
kysyy Lettipää-Liisukka, - taas letit kunnolla kiinni ja rusetit kauniisti.