Olin jo valmistautunut pitempään taukoon tapaamisessa, vaan siinähän sinä taas oletkin, ihana tavata!! Pääsit ylös vihan mutakuopasta. Ja mikset olisi päässyt! Tuntuu siltä, että vihollinen ei olisi tykännyt keskustelunaiheesta ´demonit`. Ja jostain syystä sun piti joutua mutakuoppaan. Itse asiassa se on pahempi kokemus kuin suohon pulahtaminen. Varsinkin, kun tulee heitelleeksi mutaa lähimmäistensäkin päälle. Tiedän. On paha, syyllinen, kipeä olo. On kuin piesty, anteeksi on saanut, kokea Jumalan armoa, vaan niin soisi, ettei sitä koko juttua olisi saanut tapahtua. Ja koet vielä, että ylpeyskin olisi nostanut päätään--. 
 
Mutta nyt kirjeesi tuli aivan oikeaan aikaan. Näin ajattelen. Olet ollut aivan oikeassa paikassa, kirjoittamassa oikeita sanoja. Tietokone on joskus vain arvaamaton. 
 
Sanot, että olikos sun pakko kuunnella vihollista ja rypeä itsesäälissä. No, ei, - ja toisaalta oli. Kun tarpeeksi siinä piehtaroi, se kuluu loppuun. Ja viha, se kun tulee ulos, se on sitten tullut ulos. Kai vaikeinta on myöntää itselleen, että tällaista sattuu. Toinen, puoliso, takuulla on jo antanut anteeksi ja ymmärtänyt, kuten sanoitkin. Kun olet tiuskinut, ehkä olet siinä sanonut jotain tärkeääkin. Jospa et vaatisi itseltäsi liikoja. Ei me olla mitään yli-ihmisiä, jotka jaksetaan loppumattomiin. Sulla on ollut tosi tiukkaa. 
 
Jäin miettimään, miksi koet pääsiäisen tuskallisena. Samaistut Jeesuksen kärsimiseen. Mutta sen jälkeen tulee ylösnousemus. Ilmeisesti koet sitä riemua sitten jälkeenpäin, eli nyt, koska iloitset kesän tulemisesta. Ymmärrän kyllä - koin erään pääsiäisen todella tuskallisena. Siitä on nyt viisi vuotta.  Olin vielä aikaisemmin rukoillut, että ymmärtäisin, mitä tarkoittaa osallisuus Kristuksen kärsimyksiin, 
 
Mutta Lohtukivellä haavat paranee. Ja meillä on täysi oikeus ajaa vihollinen tiehensä. Sillä ei oikeastaan ole mitään oikeutta olla täällä Lohtukiven tienoilla, se kuljeskelee aivan luvattomilla poluilla! 
 
Kiitos siis pitkästä kirjeestäsi, kiitos, kun jaksoit paneutua vielä mun juttuihin. Suorastaan nolotti, kun olin pommittanut sua lähes joka päivä. Mutta tämä polku näyttää olevan jotenkin yhteinen. Kerroit, missä on Surun laakso. Se on kaunis paikka. Se ei ole paha paikka, ei pelottava ollenkaan. Muistan, kun veljeni kuoli, alussa oli koko maailma harmaa. Mutta sitten suru alkoi saada värejä. Tietyssä mielessä, kun ajattelen veljeäni, suru on edelleen totta. Ja veli on elävä, todellinen. Hän ja häneen liittyvä suru ovat kuin jollain säikeellä kiinni jo toisessa maailmassa. Ja häneen liittyvä suru liittyy myös suruun koskien äitiäni jne.
 
Istun mielelläni kanssasi kevätsiivouksen lomassa mökkini rappusilla. Ei se mullakaan pahaa tee, sen miettiminen, voisko jotain oikeasti heittää kokonaan pois. Tänne, kun ei mahdu kovinkaan paljon mitään ylimääräistä. Olet siis oikeassa, olen alkanut yhä enemmän kokea olevani mökillä. On kokonaisempi olo, jos niin voi sanoa. 
 
Okei, sopimus pitäköön paikkansa: emme kanna syyllisyyttä. Sanot asian niin perusteellisen hyvin ja oikein, että uskottava on. Jos joku kuiskuttaa, ettei susta/musta ole mihinkään, se ei ole Jumalan ääni, vaan sen toisen, joka valehtelee niin paljon kuin kerkiää. 
 
Pelon polun jälkeen siis löysin Lehtimajan, jonka penkillä olen istunut pitkään. Olen vaan kuunnellut, miten jokainen puu kuiskuttaa: älä pelkää. Niinhän Jumala sanoo yhä uudestaan. Jotenkin tuntuu siltä, että tässä saa voimia, ja varustautuu seuraavaa matkaa varten. Ehkä nyt on lepäämisen aika. Polku odottaa siellä mökin puutarhan takana. Ehkä pitää odottaa ensin satoa, josta ottaa mukaan evästä. Sitten sota-asu päälle ja matkaan. 
 
Joo, olen samaa mieltä - tai mulla on samoja kokemuksia vihollisesta. Sanot, että on vaikea tietää, miksi Jumala sallii sen hyökkäykset. Olisiko niin, että niitä vaan on tässä maailmassa, kuten muutakin ´haittaa´. Jumala on voittanut niiden vallan Jeesuksessa, kuten synnin vallankin. Eli niitä voi tarpeen tullen vastustaa. Ja niiden hyökkäyksenkin Herra voi kääntää hyväksi, eli opetukseksi, kärsivällisyyden kasvattamiseksi? Mitäs luulet? Mulla on pitkään ollut se ongelma, että kuinka paljon mun ahdistuksesta on ollut ns. psykologista tässä maailmassa kerääntynyttä, ja kuinka paljon sen voimakkuudessa on vihollisen vaikutusta. 
 
Mutta mitä merkitystä sillä on, miten se on, kunhan uskoo, että kumpaankin on lääkkeenä Jumalan armo ja voima. Tässä ehkä ei ole mitään ongelmaa kuitenkaan.
 
Noniin, seuraavan kerran taidat ollakin sitten jo mökillänne. Eli rukoillaan kaivoon vettä, ja miehellesi kokemusta levosta, ja jostain uudesta hyvästä. 
 
Ja sinulle rauhallista käyskentelyä Uskon laakson puutarhassa, ja istuskelua Viisauden puun juurella ja ilon pisaroita putouksesta, kun taas käyt siellä virkistäytymässä. 
 
Tavataan taas!            Liisa-Lettipää 
 
Ei voi - kesän tuloa ei voi mikään estää!  Ja se on ihanaa! Mulla on loma heinäkuussa.
2003