---ihmettelee täällä meikäläinen, tukka kosteana juoksusta ja sumusta---. Letit ovat miten sattuu---. 

Tänä aamuna bussissa mietiskelin, missä sitä nyt oikeastaan mennään. Ja huomasin, etten ollut kaikkea oikein edes kuunnellut, mitä sanoit kirjeessäsi. Näin on käynyt ennenkin. Jälkijunassa aivoihin tulee jokin lause, minkä kirjoitit. Bussimatkat töihin ovat hyviä mietiskelyyn, rukoilemiseen, lukemiseen. 

Luin äsken kirjettäsi uudestaan. Sieltä kohta vielä muutama asia. 

Mutta ensin kerron, mikä polku lähtee mökiltä---. Jouduin jonkinlaisen hämmennyksen valtaan. Oli kuin olisin lähtenyt liikkeelle Lehtimajasta, kun pakkohan johonkin päin on mennä. Mielessäni on ollut todella sanat: älä pelkää. Olen kokenut olevani rohkeampi, mitä se sitten tarkoittaakaan. Olen huomannut, miten hirveästi olen jännittänyt ja pelännyt monia asioita. Se on kuin rakennettu sisääni, sellainen kuorolaulanta, että entä-jos-mitäs-sitten-jos-et-kuitenkaan-onnistu- ja niin edelleen, mistä sanoitkin kirjeessäsi. Olen nyt huomannut, missä kohtaa alan mennä taas jännittämisen puolelle--- Demoniasia tuli eteeni eräästä kirjasta, ja koin, että tämä kaikki on ainakin osittain sen valhetta. Ja kukas se onkaan valheen isä---. 

Mutta kävi niin, että kun aloin ajatella demonien vaikutusta, niitä alkoikin olla joka puolella---. Ihan totta. Olen ennenkin kokenut näin. 

Pahan läsnäolo on tuttu asia. Ja nyt oli kuin olisin joutunut sumuiseen metsään. Kaikki vääristyi, tai oli vähintään muuten vaan pelottavaa. Sen verran olen nyt tietysti viisastunut uskon myötä, että osaan huutaa Jeesusta avuksi. Tämä ei siis ollut niitä turhanpäiväisiä pelkoja, mistä puhuttiin, vaan jotain tunkkaista pahan lähestymistä.

Koin olevani itse jonkin pahan sitomana. Mitä tämä lienee, en tiedä, mutta kivaa se ei ole. Koen itseni pahaksi, joku kuin sanoo, että et ole koskaan uskoon tullutkaan, kuvittelet vaan. Koko uskon sisältö katoaa, hajoaa, ei näy kuin sumua. No niin. Tämä ei kuitenkaan ole totta. Tiedän sen, mutta sen vaikutus on pahan tuntuinen. Kuin joku puristaisi joka puolelta. Joskus aikoinaan sen ison kriisin tienoilla saatoin herätä painajaisiin, jossa vielä herätessä oli kuin silmien edessä pahan näköisiä kasvoja---. Aina olen siitä selvinnyt rukoilemalla. 

Eli tulin siis sellaiseen paikkaan. Mikä lie nimeltään---.  Kuljin askel askelelta, elin tätä päivää. Sisälläni kiersi kaikenlaisia tunteita ja ärtymyksiä ja uupumuksen tunnetta. Tuli olo, että mitä ihmettä olen kuvitellut, että jotain hyvää olisi tapahtunut minulle. Ja joka kerta, kun huusin Jeesusta avuksi, rauha palasi, ja ilon häivähdys, mutta se katosi taas. 

Polku, joka lähtee mökiltä, vie ILON kukkulalle, en vaan muistanut sitä. Se ei ole iso vuori, vaan nurmikkoinen kukkula. Siinä on vain yksi puu, pihlaja, monihaarainen. Sen alaoksalla voi istua ja keinua ja katsoa maisemaa edessä. Mutta ennen sitä on sumuinen kostea painanne, ei varsinainen suo, vaan kylmä alue, johon aurinko ei koskaan paista. Siellä viihtyy nämä painajaiset. Ja luulen, että aikoinaan juuri siellä eksyin pois mökkitieltä. Ilon kukkulalle joskus pääsin, mutta en osannut enää mökille, eli olemaan oma itseni. Ilosta piti aina tulla pois. Vihollinen on aika ovela viemään meiltä juuri ilon, oletko sinä huomannut sellaista? 

Mutta nyt luulen, että voin kulkea sen alueen läpi kokematta aivan sitä kauhua, mitä joskus. Mutta hämmentynyt olo on edelleen. Lähes eksynyt olo. Ehkä Jumala koettelee tälläkin tavalla. Paha on todellinen voima tässä maailmassa. Sillä on aika iso vaikutus, jos alkaa kehrätä anteeksiantamatonta mieltä, jos alkaa muistella kärsimäänsä pahaa, tai jos alkaa luulla,että kaikki on jo selvää, siitä vaan eteenpäin, aseet mukaan ja evästä ja voitosta voittoon, ja ilosta iloon--- Aika pian kompastuu. 

Tie on tosi kaita. Ja vihollisen vaikutus joka puolella, mutta aina välillä löytyy Ilon kukkula! Ja että mitäkö sieltä näkyy? Sieltä näkyy se paikka, mistä tulin, sumuinen alue. Sieltä näkyy Lupausten kivelle, mutta ei joelle. Sieltä näkyy Maailman vuori, se, jonka huipulla on jyrähteleviä pilviä. Ilo on huima vastakohta sille kaikelle, mitä tämä maailma tuo tullessaan. Se on iloa, joka on Jeesuksen iloa, kaikesta tämän maailman kamaluudesta huolimatta, elämäniloa, tuoretta, iloa pienistä kukista, tuoksuista, kevään heräämisestä. Jeesus on luvannut ilonsa, niin, että se on yltäkylläistä! 

Ja sieltä näkyy tie, joka vie Maailman Rajalle. Siellä ollaan kokoajan taistelun keskellä. Kuvittelin joskus, että mulla on siellä varattuna ratsu, ja aseet, koska pahan nuolet viuhuvat siellä herkeämättä---. 

Koen sen työpaikalla, jossa asiakkaita on kaikenlaisia. Hankalienkin ihmisten kanssa on hoidet-tava asiat parhaalla mahdollisella tavalla. Jokaista on rakastettava ja arvostettava. Se ei aina suju aivan helposti. Mutta niin haluaisin.

Haluaisi paeta vaan Lohtukivelle, ja Kiitoksen kivelle ja Puutarhaan ja Lähteelle ja mökin ihanaan sänkyyn valkoisten lakanoiden alle ja unohtaa, että koko maailmaa onkaan---. 
Mutta siellä se vaan on. 

Aina tällaisen hämmennyksen jälkeen olen päässyt Ilon kukkulalle. Olen saanut kokea, että Herra tulee lähelle, saan levätä Hänessä, olla turvassa, uskoa, että Hän hoitaa asiani--- Pahan vaikutus on vaan äkkiä poissa. Ja koska olen luullut, että koko kirjoittamiseni ja mieliku-vamaailmanikin on pelkkää huuhaata, se, että pääsen tähän hengelliseen todellisuuteen, olen ratketa ilosta. Ja nyt osaan mennä takaisin mökille! Tuosta se polku menee, tuon pensaikon takaa---. Ja siinä kohtaa ei olekaan sumu enää niin sakeaa

Lettipää