Luin äsken edellisen viestin, ja huomasin aika merkillisiä asioita. Olin kertonut siinä sumuisesta alueesta, joka kuin kiertää Ilon kukkulaa---. 

Ja sitten kirjoitin, että kuljen kuin askel askelelta eteenpäin. Koen edelleen olevani sumussa, mutta sen takaa kajastaa valoa. Minua ei pelota, mutta se ei ole kaukana, pelko siis. Kuljen kuin suojassa, selvästi on rauha. Sukulaissuhteisiin liittyy paljon asioita ja murhettakin, joita ollaan käyty yhdessä läpi

Taisin puhua myös Anteeksiantamisen polustakin---. Kyllä sekin liittyy tähän, taitaa olla sama polku. Nyt pitää olla tässä. Missäs muualla olisin? Jonkinlaista taistelua tämä on. Ei ollenkaan pahaa ja pelottavaa, vaan todellista, selkeää totuudessa pysymisen taistelua. Opettavaista. Tässä ollaan niin syvällä ihmiselämän realistisissa asioissa. 

Kävin eilen tätini, siis toisen kasvatusäitini luona, pitkästä aikaa. Hän asuu edelleen samassa asunnossa, missä minäkin silloin elin heidän kanssaan 15-22-vuotiaana. Enoni kuoli kaksi vuotta sitten. Oli samat kahvikupit, samat taulut seinällä, minun tekemäni sohvatyyny ja keinutuolinpäälliset-- Tätini on jo 93-vuotias, pieni, harmaa olento. Olo oli aika merkillinen. Kuin kuva, joka alkaa haalistua ja murentua. Sain nähdä valokuvia, mitä en muistanut ollenkaan. Olin siinä hänen tyttärenlastensa kanssa, mitä lienen ollut, ehkä 17-vuotias. 

Täti ei muistanut paljonkaan siitä ajasta, mitä olin heillä, ja lopetin asiasta puhumisen. Tulin surulliseksi. Minulla ei oikeastaan oikeasti ole ollut äitiä sen koommin, kuin 11-vuotiaana. Jotenkin vieläkin jossain sieluni nurkassa oli lapsen ajatus, että löytäisin äidin-- 

Ehkä nyt olen sitten aikuinen siltä osin. Päästin irti. Luovutin. Annan äidin kuolla. Olen niin kuin muutkin ikäiseni, jotka joutuvat luopumaan vanhemmistaan. Tämäkin askel piti tässä saman tien ottaa--- 

Mutta ellen olisi selvittänyt turhaa syyllisyyttäni, katkeruuttani, pelkojani, ja tätä viimeistä pahan vaikutusta, en pystyisi selviämään tästä tilanteesta, sukulaisiin liittyvistä kipeistä asioista,   Kiitos Herralle ja Tuulitukalle, jonka hän antoi oppaaksi! Uskon, että olet sinäkin rukoillut puolestani, koska koen selvästi Jeesuksen veren suojaa. Sitä olen pyytänyt, vaatinut, kerjännyt, sekä itselleni, että miehelleni. Ja lapsillenikin---. 

Jotenkin tuntuu siltä, että tämän kulkemisen jälkeen voin mennä Ilon kukkulalle, ja se antaa voimia. On kuin Lettipää olisi lähtenyt vaikealle retkelle. Kylvin siemenet maahan, ja uskoin niiden kasvavan. Täällä voi mennä kauan. Reppu selässä painaa, mutta ei liikaa. Se määrää tahdin. Lepään, kun väsyttää. 

Oikeasti väsyttääkin. En ole nukkunut oikein hyvin viime aikoina. Mutta tästä selvitään. Vaikka kuinka pienin askelin, selvitään eteenpäin. Hain mukaani lähdevettä ja otin hedelmiä puutarhasta, muutahan ei matkalla tarvita. Enkä luovuta. En jätä kesken. Jonain päivänä sumu hälvenee, vai mitäs luulet. 

Mitä kuuluu Tuulitukalle? Odotan tapaamista. Mutta sitten, kun sulle sopii! 
Siunauksin Liisukka