Toissa-aamuna aloin minäkin piirtää karttaa meidän maisemasta, se on vielä kesken. Pimeää laaksoa en oikein osaa laittaa vielä kohdilleen---. Ja kun tänään sitä taas bussissa ajattelin, alkoi mieleen tulla kaikenlaista, mitä siinä kartassa pitää olla. Aika jännä nähdä, miten me ollaan kumpikin kuviteltu nämä polut ja kivet.

Mutta paljon onnea sinulle, 59-vuotiaalle ja samalla 13-vuotiaalle! Tulen kovaa vauhtia perässä. Täytän syyskuussa 58. Meillä on vähän yli vuosi ikäeroa. Letti-Liisukka on siis pian 12---. 

Aamulla heräsin taas herhiläisten surinaan. Oli niin kurja ja paha olo, että en olisi halunnut aloittaa uutta päivää. Rakas puolisokin tuntui ärsyttävältä, ja katkeruuden juuri sai aikaan jo aika ison verson. Koko elämä oli sammunut. Kuin meidän laakso olisi ollut vain kulissi näyttämöllä, joka peittyy varjoihin, kun valot sammutetaan--- 

Ei se mokoma vihollinen vaan jätä rauhaan. Ei sitten muuta kuin rukoilemaan. On se ihmeellistä, miten rauha alkaa palata. Se kuin valuu pikkuhiljaa ylhäältä alas, rentouttaa jännittyneet hartiat, tuo mieleen kaikkea hyvää. Ja meidän laakso kimalteli taas valossa. 

Pimeä laakso on aika iso. Se ulottuu Pelon polulta lähes mökin aidalle asti, ja siellä on myös se Luottamuksen polku, jota nyt koen kulkevani, sumuinen alue, jossa joutuu koetteelle. Siellä on kapea kanjoni, vihan mutakuoppa, musta aukko, ja sitten se paikka, jossa ei kasva mitään. Jotenkin se kuuluu kristityn tiehen, näin olen ajatellut. Se pitää vaan tuntea, ei pelätä sitä, vaan luottaa, että vaikka vaellan pimeässä laaksossa, minulle ei tapahdu mitään pahaa. Siinä on oppimista. 

Aikansa kutakin. Kun laittaa jalkaa toisen eteen, pian tulee helpompi aika. Niin se on aina ollut. Ja kai tulee olemaankin. Mutta eteenpäin mennään. Paljon on vielä tutkimatta! 

Kiitos Herralle!! Kyllä se sunkin mökki on jossain. Ehkä sekin on vielä piilossa sua varten pestynä ja puhtoisena. 

Hyvää yötä Tuulitukka, toivoopi se ystäväsi Lettipää