En muista, kerroinko sulle, miten koin pari viikkoa sitten. Jos kerroin, kerron uudestaan---. Oltiin kolmen avioparin kanssa perinteisellä kevätretkellä - lettutaikinaa, makkaraa ja hilloa mukana. Selkä oli huonossa kunnossa, satoi koko ajan. Päätin kuitenkin lähteä. Piti kävellä noin viisi kilometriä taukopaikkaan. Noin puoli kilometriä ennen alkoi tuntua, ettei yhtään enää - sattui selkään ja jalkoihin sen verran paljon. Mutta ajatus siitä, että taukopaikka on kohta, saan makkaraa ja lettuja, kannusti laittamaan tassua toisen eteen. Kun tarpeeksi monta kertaa niin tekee, päämäärä ei voi olla tulematta vastaan---. Sitten onnellisena nojailin isoon koivuun, pureskelin magnesiumia ja vähitellen olo korjaantui siedettäväksi. Ajattelin, että miten hyvä vertauskuva elämästä. 

Tänä aamuna ymmärsin, miksi koski ei sopinut kartalle. Se on muuttanut paikkaa!  Koin aikaisemmin, että samoin kuin suo oli hukuttaa minut ahdistukseen, on olemassa jokin paha, joka saa minut pois uskosta, luottamuksesta, syöksymään tuhoon tms. Jumalan armon ulottumattomiin. Sehän ei ole mahdollista! Jumala on ottanut lapsekseen ja siinä pysyn. Tähänhän voin uskoa. 

Meidän laaksossa ei ole paikkaa, josta ei pääsisi pois, takaisin kotimökille, Uskon vuorelle, Lupausten kivelle, Ilon kukkulalle. 

Joko olet löytänyt polun Uskon vuorelle? Tai lähteekö sun mökiltä uusia polkuja? 

Taisin tehdä tyhmästi, mutta tein. Pyydän nyt esirukoustasi. Joudun ottamaan kantaa kirjeeseen, joka ei ollut minulle osoitettu, enkä tiedä, teenkö oikein vai väärin. Kysymys on edelleen riitaherkästä sukulaisia koskevasta asiasta.

Nyt tarvitaan Salomonin viisautta. Viisauden puun juurelle vaan istumaan avoimella mielellä, niinkö se oli---. Ja Lehtimajaan kuuntelemaan puiden kuiskutusta ja Lintujen liverrystä siitä, ettei tarvitse pelätä---. On kuin istuisin pommin päällä. Mutta niinkin se oli, kuin juuri sulle kirjoitin, ettei mikään mahti maailmassa tuhoa rauhaa, joka on Kristuksessa. Tässä sitä taas jouduttiin koetukselle siitä, mitä suustaan päästää--- tai näppiksestään--- 

Pirre-Tuulitukka--- sanos mulle oikeasti, otanko turhia murheita? Miksen vaan sanoisi, mitä tekee mieli ja antaisi asioiden mennä omalla painollaan? Kuitenkin koen, että tässä olisi oltava viisas, nämä on niin herkkiä juttuja särkymään lopullisesti. Kun kerran jouduin tähän tilanteeseen, pitää siitä päästä jotenkin eteenpäinkin. Murheet voi kuitenkin jättää Herralle. Tällaisetkin, joihin ei olisi pitänyt joutua--- 

Luin juuri eilen Lutheria.  Hän kirjoitti, että jokainen tilanne on Jumalan tiedossa. Ja kaikessa joutuu koetukselle rakkaudessa ja taistelutaidossa pahaa vastaan--- Olisko näin? 

Nyt sulla on taas mahdottomasti luettavaa---. Kirjota, kun ehdit, mutta luotan, että muistat tätä asiaa rukouksin. 

Täältä keinulta lähettää terveisiä Lettipää. Tules taas kylään. Ekat mansikat ovat jo kypsiä! 

Liisamaaria