Tulen avuksi, kokeillaan, onnistuuko yhdessä kantaminen--- onnistuu se. Ja tule tänne sieltä pusikosta, täällä kulkee viitoitettu polku Uskon vuoren laelle. Se on pehmeä kävellä, havunneulasia kerros jalkojen alla, ja valoa pilkottaa jo ylhäältä. Turha on vetää isoa taakkaa perässään kivien ja kantojen yli---. Toin sulle evästä, syödään ensin--- 

Ehkä nyt tarttis perata juttu sekä inhimillisesti, että hengellisesti. Tiedän tuon kamalan olon, jossa kokee tehneensä - sanoneensa - jotain peruuttamatonta ihmisten kanssa , eikä tiedä yhtään, miten korjata, tai voiko edes korjata---. Välillä itkun keskellä häivähtää uskon kipinä, että jospa Herra kuitenkin auttaisi, mutta sitten taas ne ´kaviokoivet´ saavat äänensä kuuluviin: kato nyt, mitä sait aikaan! 

Siinä unohtuu se, että on se toinenkin osapuoli. Olisko niin, että kummallakin räsähti, hänellä ja sulla, samasta syystä. Kumpikin koki syyllisyyttä ja harmia siitä, että tuntuu, ettei jaksa. 

Tämä nyt laitetaan rukouslistaan seuraavaksi. Jospa tämä olisikin jonkun uuden hyvän alku. Vähitellen. 

No niin, huono äiti. Niin sanot kokevasi. Siinä se taas on, yksi meidän yhteinen asia. Mitenkäs sanoit mulle: ei koeta syyllisyyttä - siis turhaa. Siitä ei ole mitään hyötyä. Sinne vaan kippaamaan rotkoon nämä kivet. 

Paha mieli tulee siitä, että olisi halunnut toisin, vaan niin ei käynyt. Tottahan me halutaan, että oltais oltu hyviä, osattu hoitaa lapsiamme parhaalla tavalla. Lapset osaavat tehokkaasti syyllistää, kun se paikka tulee. Sekin on ehkä kuitenkin luottamuksenosoitus. Hänellä on varmasti paha mieli sairastamisestasi, se tuli ilmi, että hän on sitä ajatellut. Ehkä hän oikeasti kokee jollain tasolla syyllisyyttä, vaikka ei tietenkään tarvitsisi, eikä ehkä tiedosta itse. 

Onhan niillä lapsilla traumoja. Kaikilla on. Ei voi elää sillä tavoin lasten kanssa, ettei niitä jossain määrin syntyisi. Me ollaan vaan niin herkkiä syyllistymään. Eri asia on sitten, miten ne purkautuvat. Ehkä hyvä, että purkautuvat. Saavat ulos, mitä ovat kätkeneet sisimpäänsä. Mutta meidän äitien sydämen läpi käy monta miekkaa elämän aikana. Sattuu pahasti ja kauan. 

Kuitenkin, Pirre, sun oma elämä on nyt ensteks tärkeä. Sun pitää saada jostain voimia. Sanoit, että sun pitää jaksaa miehen takia. Siinä ja sun elämässä on jo aivan kylliksi. En siis ihmettele, että sulla loppui voimat. Eikä varmasti Jumalakaan sitä ihmettele. Kyllä Hän tietää, missä sun jaksamisesi raja kulkee. 

Mistä oikeastaan koet syyllisyyttä? 

Luulisin, että miehesi ymmärtää just sen, että et jaksanut enempää. Jospa et, rakkahin ystävä, itseäsi kokonaan näännyttäisi syyllisyyden alle. 

Liisukka