Katkeruus on se itsepintainen kasvi, jonka juurilonkerot pääsevät lähes joka paikkaan. Kyllä mun kasvimaallakin se just on se vaikein rikkaruoho. Se mokoma on niin piikkinenkin, että pitäisi aina aivan heti kiskaista pois, ettei pistele niin pahasti. 

Viha on kyllä aivan luvallinen tunne. Sehän suojelee meitä, jos joku tulee meidän reviirille. Se sanoo, missä on jotakin nyt liikaa, eli ei enää tätä sorttia. Ja vihastua saa, vaan ei syntiä tehdä---. Niinhän sanoit mulle, että vihasta tulee hyvä vahtikoira mun mökille---. Lauhkea, mutta tarpeen mukaan murisee--- 

Toivottomuus on sellainen nilkan nyrjähdys. Se on vaan tunne, ja toivo kuuluu hengen maailmaan. Mutta se on aika vahva vihollisen valhe. Se voi lamaannuttaa, mutta se ei vahingoita meitä. Se sattuu vähän aikaa, mutta kohta taas voi lähteä liikkeelle. Toivo on se käyttövoima, millä kuljetaan eteenpäin näillä poluilla--- Mitäs tästä ajattelet? 

Sovitaan vaan, turhat murheet reppuun, ja matkaan. Nyt kun sinäkin tiedät tien Uskon vuorelle, voidaan rohkaista aina toisiamme sinne, ja kun yhdessä mennään, voidaan tukea toisiamme, ja kantaa vaikka yhdessä, -kun kuitenkin taakka pitää olla. Olen ajatellut, että se sopiva Jeesuksen taakka on meidän osamme ihmisenä, se sairaus, ja se kipu ja ne ihmiset, jotka meille on annettu esim. esirukoiltavaksi alusta loppuun asti. Ja Jeesus lupasi, että Hänen taakkansa on keveä, ja sopiva. 

Mutta tämän lisäksi tulee niitä turhia taakkoja. Kyllä, Uskon vuorella on paikka, johon voi jättää koko repun sisällön, ja Herra ottaa turhat pois ja jättää sen tarpeellisen---. 

Näin olen ajatellut. Mitäs mieltä olet? 

Sitten kerrot, että perus-Pirre-Tuulitukka katosi n. 30-vuotiaana. Sitä jäin kovasti miettimään. Jotenkin samansuuntainen kokemus kuin se mun talojuttu. Rooleja vaan, sinä koit itsesi robotiksi. Pyykki-ruoka-tiski-töihin jne. Minulla sitä kesti myös kauan. Piti vaan tehdä ja suorittaa. Joskus sanoinkin, että yllän aika mahdottomiin suorituksiin, jotta kelpaisin, osaisin, selviäisin ja kokisin edes vähän onnistuvani--- Mutta kyllä elämä työn, kodin, miehen ja lasten kanssa on vaativaa. Nykyisin kehotetaan hengähtämään välillä. Mutta aina siihen ei ole mahdollisuutta. Ei tuntunut meidän nuoruudessa olevan. 

Kymmenen vuotta sitten tulit uskoon. Onhan siinä jo aika pitkään taivallettu ja kuunneltu Jumalan ääntä. Oletan, että tuo kaviokoipi tuuppii pelkästään sen takia, kun se on hermostunut meidän uusista löydöistä. Sehän ei siedä totuutta, eikä sitä, että Jumalan lapset kasvavat Jumalan armossa. 

Ja sitten se paha asia, jonka takia koen olevani jokilaaksossa taistelemassa. 

Kysymys on ihmisistä, jotka ovat uskonnollisia, ovat ikänsä eläneet kirkon ja Raamatun vaikutuksessa, mutta eivät ole tulleet uskoon. Mutta nämä ihmiset ovat myös Jeesukselle rakkaita. Pistää vihaksi, eikä löydy rakkautta minustakaan heitä kohtaan. Tässä ongelma. Tässä tämä taistelu. Olen turvautunut siihen, että Jeesuksen nimessä ja veressä meillä on suoja. 

Näissä uskonnollisissa ihmisissä on sellainen vaikutus, että tulee mieleen, olenko itse harhassa. Siksi pelastuksen kypärä ja vanhurskauden haarniska. Mikään mahti maailmassa ei voi riistää meitä Jumalan rakkaudesta. Ja Hän on heikkojen Jumala, syntisten Jumala, ei vahvojen ja niiden, jotka katsovat olevansa parempia.

Olenko yhtään oikeassa? 

Nyt alan lopetella, huhhuh, tulipa tekstiä---. 

terv. Lettipää-Liisukka, joka jätti taas sota-asun puoliväliin polkua ja uskoo, ettei vuorelle pääse edes sumua---Kiva, kun letit ovat taas hyppimässä selässä, kun juoksen ylös mäkeä---