Täällä taas Lettipää. Tulin viereesi istumaan ja kuuntelemaan. Niin haluan--- Pikaisesti vähän vastausta, ehkä lähdetään illan mittaan mökille. 

Sulla on todella paha paikka meneillään. Tiedän, miltä tuntuu, kun on oltava vieressä, eikä voi helpottaa toisen elämää mitenkään. Tunne on se, että on vaan jaksettava, vaikka ei jaksa. On venyttävä, vaikka turhautuneisuus ja vihaisuus nostaa päätään. 

Ja sinulla on lisäksi fyysisesti paha olo ja mietit, oliko edes hyvä ratkaisu, minkä teitte. En tiedä auttaako sua yhtään, kun sanon, että kuitenkin Sanan mukaan Jumala vaikuttaa tahtomiseen ja tekemiseen, ja sillä perusteella voisi luottaa, että olet sittenkin oikeassa paikassa oikeaan aikaan. 

Se, että nyt sulla on tuo NYT RIITTÄÄ- olo, se on sellainen Jaakobin paini, josta seuraa jotakin. Jaakob sanoi: en päästä sinua, ennen kuin siunaat minua---

Me eletään tässä maailmassa, ja kaikkea voi sattua kaikille. Sellaisessa tilanteessa ei ole kertakaikkisen yhtään mitään väliä millään muulla kuin että pääsee jotenkin eteenpäin. 

Mulla sen kriisin alussa oli tilanne, jolloin en voinut lukea Raamattua. Minua ärsytti kaikki, mitä olin oppinut istuessani kirkon penkissä. Tuntui, että minua oli petetty, ja olin vaan imenyt itseeni tulkintoja Jumalan Sanasta. Meille tuli paikallislehti, jossa oli joka päivä Päivän Sana, yksi raamatunlause. Sen luin aamulla, ja vähitellen alkoi taas syttyä usko siihen, että Herra puhuu minulle henkilökohtaisesti Sanansa kautta. Luin sitten seuraavaksi Päivän Tunnussanaa. Ei mikään ns "hartaudenharjoitus" pidä olla vaatimusta. Jumalan sana on ruokaa, mikä pitää hengissä. Sitä annetaan tarpeen mukaan. Vain Henki tekee sen eläväksi, ei se, miten paljon sitä luetaan. 

Kuules nyt, Tuulitukka. Jos et yhtään huolehtisi siitä, miten kasvimaalla taimet kasvaa. Kun ne ovat päässeet kasvun alkuun, ne lopulta tukahduttavat rikkaruohot. Hengen hedelmät ovat aina isompia ja vahvempia kuin ne kasvit, jotka versovat meidän vanhasta ihmisestä. Ainoa rikkaruoho, jonka ohi kulkiessasi aina voisit nyppäistä pois, on katkeruus. Ja senkin tehtävän voit antaa Jumalalle silloin, kun et itse jaksa sitä ajatella. 

Katkeruuden alla - olen huomannut - on paljon surua ja sellaista itkua, joka tyyntyy vähitellen Jumalan sylissä. Ollan kuin lapsia, jotka takovat isää pienillä nyrkeillään, mutta kun Isä vaan pitää tiukasti sylissä, se vaihtuu nyyhkytyksiksi, pettymyksen, menetyksen, luopumisen murheeksi, jonka saa itkettyä jonain päivänä loppuun asti. 

Et ehkä huomaa, miten sinussa on paljon kärsivällisyyttä, rakkautta, iloa, rauhaa, ystävällisyyttä ym. ym. Jos kiukkuat, ja hermostut, ne ovat ihmisen reaktioita siihen, että jotain on liikaa. Rukoilen sun kanssa, että saisitte apua. 

Sitten, kun olin alkanut toipua kriisistäni jonkun verran - jäin silloin kokonaan pois seurakunnan toiminnasta monestakin syystä, tuli hätä siitä, että en tee tarpeeksi, samoin kuin kerrot nyt kokevasi. Ja sain kuulla, että tehtäväni on juuri siinä, mitä silloin tein, eli olla minä, olla puoliso, äiti, palvella, olla rinnalla, tehdä arkityöni Herralle. Ja juuri eilen taisin lukea Lutheria, ja hän sanoi myös, että siinä on tarpeeksi, elää Herralle arkipäiväänsä. Lutherin alkuperäinen teksti on mahtavaa---

Hän on yksilön Jumala. Kun me emme jaksa, Hän on siinä vierellä. Olisiko niin, että sinun tulee nyt vaan hoitaa itseäsi joka kohdasta, ruumista, sielua ja henkeä, ja olla rakkaasi kanssa, olla vaan paikalla, rätistä, jos rätisyttää ja kuitenkin osoittaa välittämistäsi---. Todistat Jumalan rakkaudesta joka kerta, kun elät siitä. Sitä paitsi todistat siitä esim. minulle. Sitä olet tehnyt jo puolitoista vuotta uskollisesti. 

Eli sinä olet tärkeä, olet Jumalan silmäterä.

Ihanaa, siis niin se on kuin ajattelinkin, että kun virta tulee Uskon vuoren alta, se on puhdas ja kirkas. Pakkohan sen on olla. Ja Pimeä laakso on myös toisella puolella jokea. Oikeastaan, miten muuten voisi ollakaan, sinun kokemuksesi sen paikasta on myös tietenkin oikea. Sanot, että siellä sataa aina. Tyttövauvojen ja isäsi kuolema on ollut hirveän raskasta. Olet senkin jotenkin halunnut unohtaa, koska koet, että hautajaispäiväkin tapahtui ikään kuin vieraalle. Just noin. Niin sen kokee, kun on liian vaikeaa elettäväksi. Ehkä se on Jumalan antama suoja, ja vähitellen sen jossain vaiheessa jaksaa elää läpi. 

Sun Keltaisen tuvan kuisti on tosi nätti. Siinä on puuleikkauksin koristellut tolpat, ja puiset portaat. Ja jos oikein tänne asti näen, siinä on kaksi tuolia ja pöytä, olisko rottinkia? En ole ihan varma, kun tuuli heiluttelee tuota ruusupensasta edessä. Metsäruusupensaat ovat täällä aika valtaisia. 

Mutta ensin pitää sun säilöä muistoja kellariin. Vähitellen. 

terveisin, halauksin Lettipää.