Olisi niin hirveästi sulle kertomista---. Ehkä tässä vähitellen tulee turistua yhtä ja toista, kun istutaan välillä mun keinulla ja sun laiturilla, tai mun kammarissa, ja sitten sun kammarissa, kun remontti on tehty---. 

Hei, kuules nyt! Sinähän olit jo siellä sisällä, kun kahvitkin jo keitit! Avasit ikkunat, ja valo ja raitis ilma tulvii sisälle. Ehkä voisi hiukan tapetteja vaihtaa, mutta ei välttämättä---. Kyllä muuten mustaviinimarjakääretorttu kinuskikastikkeen kanssa on aika mahtava juttu. 

Tänään siis lähdin bussilla kohti Helsinkiä. Olen ollut niin pienissä ympyröissä kauan, että olen lähes ollut matkakuumeessa, kun on pitänyt lähteä kauemmaksi---. (Selän takia, ja tämän pitkään kestäneen suotaipaleen takia---). Tänään huomasin, että ei ollutkaan mitään ongelmaa. Ei pelottanut mikään. Katselin maisemia, ja funtsin karttaa---. Itseasiassa aloin miettiä Vanhaa taloa. 

Olen kokenut jotkut ihmissuhteet niin, että en ole oma itseni niissä. Jopa suhteissa lapsiin on ollut eräänlaisia rooleja. Ja äkkiä ymmärsin, että eihän niin tarvitse olla. Ikään kuin olisin ollut linnoittautuneena siihen monihuoneiseen taloon, enkä ole päästänyt ketään lähelleni. 

Tuli mieleeni, että nyt annan ihmisten tulla sinne. Minulla ei ole mitään menetettävää. Siitä tuleekin vähitellen majatalo---? Kun menin pihalle, huomasin, että pieni puro oli tehnyt uomansa talon vierelle, ja ruoho oli alkanut kasvaa. Mistä lie tullut, kaivosta, lähteeltä, joesta---. Ehkä sitä ei kannatakaan purkaa. Siellä on huone, jossa on aina ollut alttari ja seinät täynnä kirjoja---. 

Mutta Mökille ei pääse kukaan muu kuin Tuulitukka ja Herra Jeesus käymään---. Ja ne enkelit, jotka siellä kaiken aikaa puuhailevat jotain, niin kuin sunkin mökissäsi. 

Kävin sitten kaivolla. Istuin reunalla ja koin lepääväni koko ruumiin ja sielun ja hengen puolesta. Sitten aloin miettiä, mitä on aidan takana meren puolella. Ensin siinä on pensaita ja näkyy puita. Menin takaisin portille, ja käännyin rantaan päin. Pensaiden takana on puistomainen alue, joka päättyy aika jyrkkään rinteeseen ennen merta. Isoja puita, vihreää nurmea ja kultaiselta näyttävä pehmeä valo. Koin, että siinä on Pyhä metsä. Se ei ole enää minun aluettani, vaan Herran Jeesuksen kohtaamispaikka. Hän on siellä Henkensä kautta. 

Olen aina kokenut, miten jonain hetkenä jotenkin Taivaan valtakunta koskettaa tätä maailmaa, missä me eletään - tarkoitan nyt tätä reaalimaailmaa, yleensä koen sen luonnossa. Ja tässäkin meidän luomassa maailmassa on pitää olla paikka, joka on erikoisesti Pyhä. Siellä jokainen pieni ruohonkorsikin laulaa Jumalan kunniaa, sitä, miten suuri on se salaisuus, että Jeesus tuli ihmiseksi, ja kuoli ja nousi kuolleista---. 

Siellä pitää kävellä hiljaa ja varovasti---. Ehkä se on tässä. Se on vetänyt minua yhä lähemmäksi valoa ja auttanut eheytymään. Ehkä se määrää suunnan aina ylös pimeästä laaksosta ja alunperin pois siitä synkästä eksyttävästä soisesta metsästä---. 

Ehkä sulla se on jossain muualla. Ehkä samassa paikassa. Ehkä sinä olet tullut toisesta ahtaasta portista kuin minä. Tai sitten se on kaikilla sama. Samalta se tuntuu. Ollaan ensin ulkopuolella, ja sitten sisäpuolella--- 

Tässä tulee mietiskeltyä kivellä kaikenlaista---. Joki virtaa---. 

Nyt pitää mennä nukkumaan. Vanhan talon kohtaloa pitää vielä miettiä. Taidan lähteä mökkiini ensi yöksi. Sinne ihanien valkeiden lakanoiden väliin. Iltapalaksi sun leipomaa rahkapiirakkaa, jonka annoit evääksi--- 

Joko kohta jäät yöksi mökkiisi? 
Siunaten sinua Tuulitukka, rauhaa ja iloa, ja lohdutusta hylätyksi tulemisen tunteeseen 

T. Lettipää