Minä taas--- silmät turvoksissa hiukan eilisestä ja yöllisestä itkemisestä.

Nyt näen jo polun Toivon kukkulalle. Pitää vaan ensin uskoa, että jaksan sinne asti. Kun tämä vanha ahdistus hyökkää päälle, katoaa kaikki voimat. Ja luulin, että se on jo eletty. Mökin yksi ikkuna on edelleen ikkunaluukkujen alla. Kamarin takaosassa on hämärää. 

Huomasin, että todella luiskahdin sellaiselle alueelle, jonne ei pitäisi mennä. Se tulee minulle synniksi. Olisko se vallankäyttöä, olen muka oikeassa, puolustelen, vaikka minun pitäisi nähdä, missä töppäsin. Kerjään huomiota, vaadin rakkautta---. Ei se niin mene. Kun alan puolustella, siitä tulee helposti riita, koska koen toisen olevan väärässä. Ja sen seurauksena heti alan kokea tätä vanhaa: syyllisyyttä, pelkoa, sitä säikähdystä, että olen suunnilleen rikkonut kaiken jne. 

Tässä analyysi. Olen opetellut elämään niin, etten ole riippuvainen. Pitkiin aikoihin ei ole tällaista tilannetta ollut. Enkä pitkiin aikoihin ole ollut näin suossa. Se silta pitäisi kokonaan purkaa - tai sitten tehdä paremmat tienviitat, että osaan takaisin---. 

Oletan, että tässä mun itkureaktion takana on edelleen jokin lapsuudenkokemus. Pitäiskö mun palata takaisin tuolle suolle ja katsoa, missä kohtaa jalka lipesi ja syöksyin suolampeen. Jotenkin tuntuu aika jännältä, että piirsin ne suot sinne jokien väliin. Ne ei ole kuivuneet vielä, eikä kaikissa ole pitkospuita. Musta aukko on umpeutunut, se alkuperäinen kauhunpaikka ja se suo kuivunut, jossa olin meidän tapaamisen aikoihin. Mutta jotain oli jäänyt taakse vielä---. 

Onko tällä alueella vielä katkeruuden kasveja, joihin kompastun, ja satutan itseni ja pulahdan ruskeaan sameaan veteen? 

Vai: uskoisinko että tällaista voi sattua, antaisin mennä ohi, sanomiset toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, ja jatkaisin elämää--- 

Mutta nyt se tapahtuu! Tules todistamaan tämä tilanne! Mennään mun mökin pihalle. Siellä on iso pensas, vähän villiintynyt, mikä lienee, tiheä kun mikä. Ja on kuin onkin ikkunaluukku sen alla. Puukko esiin, karsitaan vähän oksia--- noin--- ja siinä se on, saranat vähän ruosteessa. Narskis vaan, se aukeaa ja kääntyy---. Ja nyt osuu valo kammariinkin. Se tulee suoraan mereltä päin. Oikeastaan tämä pensas tulisi ottaa kokonaan pois---. Näyttää katkeruuskasvilta, mutta lienee kuitenkin niitä samoja, mitä on Pelon polulla. 

Pelko pois, Lettipää! Kukaan ei tällä alueella saa estää Jumalan armoa, näinkö se on, mitäs tuumit, Tuulitukka? Vaikka kuka sanoisi mitä, tämä on se Jumalan lahja yksinäiselle sydämelle, Liisukan tupa. Isä Jumala on minun tuomarini ja armahtajani. Täällä olen turvassa. Ja nyt kun varpaisillani kurkistan sisään, näen sen oleanterin, ja pöydän ja tuolit, ja tapetit ovat vaaleanvihreät tai sinnepäin. Nyt en jaksa katsoa enempää, ehkä pitää siivota---huhhuh, väsyttää---. 

Ehkä tästä muutaman askeleen voisi ottaa tuonne kukkulalle päin. Siellä paistaa aurinko, näkyy tänne asti--- 
                                                                                                      
Pääsin Toivon kukkulalle, ja siitä sillalle ja kiipesin mäkeä ylös ja istun nyt Lupausten kivellä. Aurinko paistaa, eikä ukkospilvistä näy enää jälkeäkään - 
 
Huomasin olevani nälkäinen. Mulla käy päinvastoin kuin sulla, kun huonosti menee, unohdan syödä - tai en voi syödä. On kuin kivi vatsassa---. Syömishäiriö sekin-- Tein ruokaa, söin ja olo alkoi tuntua melko normaalilta. 

Lettipää