Uusi päivä valkeni. Koko eilisen päivän kävin välillä koneella katsomassa, josko viestiä, eli etsiskelin sua pitkin maisemia---. Vaan olitkin Surun laaksossa. Mutta nyt istutaan suu mustikassa laiturillasi-- Kiitos, niin se vaan on. Vaikka välillä Surun laaksoon, sitten taas Uskon vuorelle, ja Lupausten kivelle---luottavaisesti. 

Juu, tiedän sun käyneen Surun laaksossa monesti---. Taisin kysyä, oletko käynyt sen oikealla puolella, missä kartta jatkuisi ylöspäin, kunhan nähdään, mitä siellä onkaan. Siellä on aivan valkoinen alue tutkimatta. Tuleeko uusia jokia? Vai uusia metsiä, vai onko sielläpäin se viinitarha, jonne taas päästään jossain vaiheessa hommiin, vai jatkuuko matka sieltä eteenpäin vaan sellaiseen kirkkauteen, jonne ei voida mennäkään? Onko siellä enkeleiden neuvonpitopaikka---.Nyt ne puhelee siellä, että Pirre on ypösen yksin. Jonkun pitää lähteä tekemään hänelle palvelusta, antamaan rohkeutta, kantamaan päivästä toiseen päivään, muistuttamaan ystäviä, että voisivat soittaa---. 

Kuolema on aina vihollinen. Kuoleman ajatukset tulevat siitä, että ei enää! Jotenkin haluaisi lopettaa tämän tilanteen, missä on niin hirveän paha olla. Tiedän. Ja se mokoma vihollinen syöttää, että ei mistään tule mitään. Aina kuitenkin kipu laantuu, kyyneleet kuivuvat välillä. Surut voi heittää joksikin aikaa tiehensä. Ja viholliselle voi sanoa, että suu kiinni valehtelija, syyttäjä ja murhaaja! 

Olen ajatellut, että ei me kuolla haluta, me halutaan elää. Elämänhalu puristaa, halu juosta vapaana kuin Tuulitukka ja Lettipää pitkin polkuja, kiivetä korkealle, nähdä, kuulla, iloita. Ja tilanne on se, että ei saada, ollaan sidottuja murheeseen, kipuun, siihen isoon kysymykseen, miksi ja miksi. Se painaa maahan asti, kyyneliin, masennukseen. Kuoleman ajatus on sitä, että pääsisi rauhaan, unohdukseen, ei tarvitsisi muistaa, kokea kipua, joka tulee siitä, että jokin asia on niin toisin kuin sen toivoisin olevan--- 

Mutta nyt ollaan tässä, ja Rauhan virta lipuu ohi silmien, ja se ei lakkaa virtaamasta ja antamasta uutta voimaa nousta. 

Koet, että olet aivan yksin. Sanot, että sun täytyy Surun laaksossa nyt kastella kyynelillä maata ja mennä vanhojen surujen luokse. Ehkä sun täytyy tulla niiden kanssa tutuksi, itkeä ne sellaisiksi, että voit hyväksyä ne elämääsi kuuluviksi. Ei ole helppo juttu, senhän itsekin just koin. Ehkä sieltä alta lopulta löytyy ne hyvät muistot kaukaakin. Milloin luulet heittäneesi avaimen hukkaan, ennen Kilon aikoja, vai sen mummolan pahan kokemuksen jälkeen? Mistä alkaisi löytyä iloisia muistoja? 

Suru on meillä syvempi, ankarampi ja kipeämpi, koska ollaan koettu sellainen lapsuus kun ollaan. Tuntuu, että tämä on jo liikaa, ei enää! Kipu, joka nousee sydämestä, on sitä vanhaa kipua osittain. Yksinäisyys, siinä se taas on. Joku itku, joka on pantu pakettiin jonain päivänä lapsena, tuska ja ahdistus, se tulee ulos. Ei sitä ehkä muista, niin koin, kun nyt mietin suopulahdustani---. Mutta todellinen kamala, hirveä kauhunolo siinä oli. Ja suru ja lamaannus. 

Tiedän siis tuon tunteen, että tarvitsisi apua. Sekin, että kirjoitat ja tunteesi tulevat pintaan, ja rukoilet, on hyvää terapiaa. Sinä olet kuitenkin itse oman elämäsi paras asiantuntija, ja sinun Herrasi tuntee sinut. Ehkä me ollaan saatu tämä meidän Uskon laakso Maailman vuorten välissä siksi, että se on  meille terapiaa. Aina voi alkaa kuvitella itseään Armon virran rannalle Jeesuksen syliin, tai oman mökkinsä tienoille rauhoittumaan ja katsomaan virran juoksua. Ja koko ajan mullakin on sellainen olo, että kuljetaan käsi kädessä toistamme tukien. Kyllä, se on hyvä, - vastaan sun kysymykseen!

Liisukka