Tuo erakoituminen on hyvin tuttua. Silloin kun alettiin -91 rakentamaan tätä mökkiä niin kaikki ystävät jäivät. Ei käyty missään ja auton nokka ei osannut kuin kotiin ja mökille. Minä tosin tein silloin kahta työtä niin ei se haitannut tahtia. Se oli sitä aikaa kun hukutin suruani kahteen työhön. 

Mies ei ole koskaan ollut erikoisemmin kiinnostunut käymään kylässä. Mulla ei ole sisaruksia ja vain yksi serkku lähettyvillä. Hänen kanssaan ollaan tekemisissä. On jalasmökki tuossa tontin kulmalla. Meni naimisiin pari vuotta sitten, että ei heitäkään nyt näy kun miehellä on saaressa mökki. Viettävät siellä kesät, totta kait.. Mökki on hulppealla paikalla. 

Poika ja avominiä ovat korjailleet ja maalanneet tuota työmaaparakkia ja siitä tehdään vierasmaja. Poika on ollut alusta asti kiinnostunut kaikesta täällä mökillä ja aina tehnyt jotain. On sairas jos ei saa puuhastella. Eli se on hänelle harrastus. Kuten retkeilyt, lintujen bongaus, matkustelut, valokuvaus, tähtien tiirailu ym. Onneksi tämä on heidän siis pojan ja miniän yhteinen harrastus ja hyvä niin.

 

kristallikukat.jpg


KRISTALLIKUKAT

Surunlaaksossa hiljaa kuljen,
annan Jeesuksen lohduttaa.
Kaikki ystävät, rakkaani kannan
Hänen luoksensa lepäämään.

Kyynel kyyneleeltä, multaa kastelen.
Pisara pisaralta,
syvä kaipaus heikkenee.
Surunlaakso mua lohduttaa.

Kristallikukat kyynelin kastetut
ylös mullasta kumpuaa.
Jokaiselle rakkaalle, ystävälle
kristallikukka näin kukkia saa.

Surunlaakson mullasta nousseet,
niin kauniit ja kimaltavat.
Sateenkaarena loistavat kukat
rakkaistamme näin muistuttavat.

Kristallikukka niin hauras, kaunis
aina muistoissa kirkkaina.
Ne kukkimaan rauhassa jätän
ovat Herramme hoidossa.

             
Luin tuota pitkää kirjettäsi ja siitä tuli välähdyksenomaisesti mieleen, että Surun laakson kukkaset, joita sanoin utuisiksi ovatkin "kristallikukkasia" niin kirkkaita ja ne meidän kyyneleet kastelevat niitä. Aina kun istutamme kristallikukan "siemenen", jätämme jonkin syvän surun taaksemme. Nämä kyyneleemme sitten kastelevat ne ja kun taas kerran joudumme käymään siellä näemme nämä taakse jääneet kristallikukkaset kauniina, muistoina vain. Koin nimittäin, että nämä kaksoset ja heidän kristallikukat kimmelsivät niin, että kyyneleet tulivat, mutta ne eivät enää ole surun vaan rauhan kyyneleitä --- ajattele. Meillä oli siunaustilaisuudessa kaksosten muistopöydällä kaksi pientä kristallijoutsenta symboloimassa heitä. Kuvia kun ei ollut.

Minäkin olen siitä varma, että olemme saaneet tämän Uskon laakson ja kaikki paikat, että voimme niin käsitellä sen hetkisiä tunteita, tuskatiloja ja myös niitä hyviä riemulisia hetkiä. Koko ajan on Turva mukana ja mikä sen ihanampaa kuin olla käsikädessä siellä, Letti-Liisukka ja Tuulitukka, toinen käsi tiukasti kiinni Jeesuksen viitan liepeessä. 

Pyydetään, että Jeesus kuivattaa tuon viimeisenkin suon. Ei kaiveta puroa Rauhan virtaan, ettei kirkas vesi samene. Mulla on sellainen tutina, että tämä viimeinenkin suo alkaa kutistua hissukseen ...mitä mieltä olet? --- siinä asiassa olet oikeassa, tämä meidän taipaleemme on elämän pituinen. Ei se siitä kovin paljon liene helpotu, mutta Uskon laakson voimalla siitä todella tulee helppokulkuisempi. 

Hyvä juttu! Tehdään oikein retki sinne Armon virran rannalle. Käydään uimassa virrassa ja otetaan vastaan Jeesukselta puhdistetut vaatteet. Levätään ihan rauhassa, syödään hengen hedelmiä ja juodaan armon vettä. Annetaan Hengen tuulen puhaltaa yllemme ja ollaan onnellisia.

Huomaatko ...kuinka rauhallinen ihana olo. Ei huolia, ei murheita, vain rauhaa? 

Nyt Liisukka, kun seuraavan kerran joudut Surun laaksoon niin katsopa tarkasti. Siellä on ihmeellisen kaunis kristallikukka, näyttää ruusulta. Sen olet istuttanut äidillesi ja kun irti laskit se alkoi kukkia. Sieltä jostain taivaan saleista hän katsoo ja tietää, että nyt Liisukka on päässyt surun yli. Jäljellä on vain kaiho.

Halitaan kun tavataan ja sinne rantapenkille se retki on tehtävä pikimmiten. Tuo luumu- ja omenatäytteinen kakku tuntui namjammilta.

Tuulitukka, jonka hiukset ovat litistyneet kuumuudesta pitkin päätä.