Suolampi.jpg

 

Kirjoitin äsken sulle jo pitkät tarinat, mutta kone meni pimeeksi ja väitti, että oli jokin ongelma---. Oliskohan ollut ukkonen asialla. Toivotaan, että teilläkin sataisi ja tarpeeksi! No niin, pääsin taas tähän--- mitäs oikeastaan kirjoitinkaan? Joo, totesin, että meillä on menossa seikkailu nimeltä ´Suolammen arvoitus´, eli aloin miettiä, mitä siellä pohjalla mahtaakaan olla. 

Tänään ajattelin aamulla, että jospa pohjalla onkin aukko sinne maanalaiseen virtaan, jonne syyllisyyskivetkin joutuivat, ja aukko on jostain syytä tukossa. Sitten ajattelin, että kai tällainen koetus on syytä olla olemassa, koska sitä ei ole otettu pois mun tieltä. Eli kallio on, ja Epäuskon heinät siinä vieressä ja ruskea lampi. Oikeasti näiden tunnehumpsahdusten juuri ja perustuska on yksinäisyyden kokemus. On kuin eristyksissä muusta maailmasta, kaikista ihmisistä, ja Jumalastakin. Sinne se menee johonkin hyvin alkuperäiseen. 

Ajattelin, että on kaksi mahdollisuutta. Joko keskityn todella kulkemaan siellä Rauhan virran yläpuolella, käyn usein Lohtukivellä, Lupausten kivellä, Putouksella jne. Tai sitten jollain tavalla käyn todella pohjalla katsomassa, mitä siellä on, hyväksyn ahdistuksen ja kivun ja annan sen olla. Minulla kun on niin vimmainen halu päästä mahdollisimman pian pois pahasta olosta. Ehkä asian hyväksyminen edelleen on avain. Annan olla ja päätän, että Jumalalla on ollut hyvät syynsä johdattaa elämääni just näin. 

Kuitenkin elän tässä ruumiissa ja tämän historian kanssa, ja minussa on kaikki muistijäljet olemassa tunne-elämässä. Mihinkä niistä pääsee? Ja jos pulahdan Suolampeen, sitten pulahdan. Köysi on hyvä juttu, avuksi vaan sisua ja huumoria--- Totean vaan, että onpa aika paha paikka, mutta sieltähän on aina päässyt ylös. Miltäs tämä kuulostaisi? Ehkä ei voi koskaan eheytyä niin kokonaan tässä elämässä, ettei nämä vanhat jutut tulisi siihen välillä aina mukaan. Olkoot Suolampi--- ainakin tällä erää. Nyt kuljeskelen kotimökkiä kohti. 

Ilon kukkulakin on alkanut kiinnostaa, ja houkutella. Ja nyt kun taas vähän paremmin jaksaa helteen mentyä, alkaa jo kiinnostaa muukin kuin pelkkä lepääminen työnteon lisäksi. Sunnuntaina oltiin mökillä veneretkellä. Käytiin pienessä saaressa, jossa on muutama puu ja paljon erilaisia kukkia. Helteestä huolimatta siellä oli lukemattomia pieniä sinisiä orvokeita kukassa. Istuin puun varjossa, puoliso otti valokuvia tyrskyistä ja kivistä. Katselin aaltojen loisketta ja vaan olin. Tuuli sen verran, ettei ollut tukalan kuuma. Aloin kokea pitkästä aikaa itseni onnelliseksi. Tämä puolen vuoden sukulaisongelma on vienyt mielen välillä matalaksi. Aloin uskoa, että tästä vielä selvitään. 

Juu, se täydellisyys. Ai jaa, et tykkäis musta yhtään, jos olisin täydellinen! Onneksi en ole. Mutta mun sisällä on vaatimus, että virheitä ei saa tehdä. EI SAA! No niin. Tämä ääni pitää vaientaa. Se nimittäin yrittää uskotella minulle, että Jumala ei hyväksy minua, ellen ole täydellinen---, vaan kääntää mulle selkänsä. Tässä on jokin harha, tiedän, kyllä - juu tiedän! Hän hyväksyy minut aivan juuri tällaisena, aina, joka tilanteessa, silloinkin, kun olen mahdollisimman pahasti töpännyt. 

Tämä on tosi, ja ilolla sen uskon. Ja olen kokenut niin, ja iloni syy on usein juuri se, sen ilon, joka saa minut tikahtumaan lähes. Mutta tällaisessa tilanteessa, jossa on viety jalat alta, ja olen loiskahtanut suohon, jossain minussa alkaa jokin väittää, että jotain ´olisi pitänyt´ tehdä toisin. Jokin iso rangaistuksen pelko alkaa kummitella. Se on kuin musta huppu pään yli---. En muista, kuka on moittinut minua niin raskaasti, mutta moite kuuluu tänne asti. 

Ihanaa, siis, oikeasti, että ei tarvitse olla täydellinen. Kiitos, kun taas muistutit! Saat muistuttaa aina välillä! Se on niin helpottavaa. Mulla on ollut taipumus haluta tietää kaikki, osata kaikki, huolehtia kaikesta, olla oikeassakin, haluta olla paras, selviytyä kaikesta - no, olethan sen huomannut. On niin todella ihanaa, kun ei tarvitse ´soutaa kädet rakoilla´, kuten eräs ystävämme sanoi---. Olen antanut jo periksi. Soudan hiljalleen ja osaan, minkä osaan ja siinä se sitten on. Ja opettelen olemaan tyytyväinen ja onnellinen siihen. Niin on hyvä. Oppikaa minusta, sanoi Herra Jeesus, minä olen hiljainen ja nöyrä sydämeltä. Olen ajatellut, että se tarkoittaisi sitäkin, että saa hyväksyä itsensä epätäydellisenä, pelkästään armosta elävänä. 

Taidan olla jo perillä---, astun portista sisään ja istun vähäksi aikaa keinulle mietiskelemään, joka mulla myös tarkoittaa lähinnä rukoilemista ja hiljentymistä—

Jeesuksen iloa ja rauhaa sinulle, Tuulitukka, rukoilen teille sadetta ja vettä kaivoon! 

Lettipää