Pitäähän tämä juttu kertoa Tuulitukalle, että tiedät---. Tämä nyt vaan jatkuu tämä mun oivallusten sarja. Taitaa olla niin, että kun yhdestä ongelmasta päästään, joku asia saa nimen, tulee seuraava eteen. Niinhän tässä on koko ajan käynyt. 

Alkoi vaivata kaksi asiaa. Toinen on se, miksi en ole ajatellut pimeästä laaksostani polkua suoraan mökkipihaan. Ja toinen on se, missä Lettipää on silloin ollut, kun Järki-Liisukka ottaa ohjat käsiinsä. Minua oikeasti kiinnostaa tämä itseni kahtiajakoisuus pelkästään jo senkin takia, miten hienosti Jumala on ihmismielen tehnyt. Lettipää sulki aikoinaan oven tupaansa ja lähti - minne? Rakentamaan roolitaloa, joo, mutta missä hän itse oli? Ja missä hän vieläkin on välillä? 

Vaikka olen nyt kokenut olevani Ilon kukkulalla kanssasi, aistin, miten vihollinen haluaa viedä minulta ilon. Ja koska Jumala on senkin mokoman Herra, jostain syystä nämä tilanteet pitää vaan kestää. Hyvin helposti alkaa päässäni ajatusketju, jonka päässä ovat vanhat jutut ja tunteet mihinkään kelpaamattomasta Liisamaariasta. Uutta ja riemastuttavaa ja ihanaa ja mahtavaa on se, että se kulkee vain päässäni, se ei tule pintaan kuin harvoin eli silloin, kun joudun suolle---. 

Eli tämä ajatusketju. Se lähtee jostain aivan pienestä, ja seuraus on kipeä piikki sisälläni: pettymystä, häpeää, nolostumista, pelkoa, halua paeta, suuttumusta. Ajattelin siis tänä aamuna - äsken, että en ole siis saanut lapsena vahvistusta itselleni, kuten et sinäkään ilmeisesti. Ihan kuin kukaan ei olisi ollut iloinen minusta. Ja toisaalta on alkanut tulla mieleeni sellaisiakin muistoja, joissa olen iloinen, lärpätän äidin kanssa ja kaikki on hyvin. No, kuitenkin, laitetaas tämä juttu karttaan. 

Pimeän laakson ja mökin välillä on vihreä alue. Kävin tänään katsomassa, miksei siitä pääse suoraan mökin aidalle, olishan siitä lyhyt matka. Siinä on ryteikkö, piikkinen ruusupensasryteikkö. Haluan nyt raivata sen pois. Lapsena jo välillä suljin mökin oven ja lähdin rakentamaan jo silloin roolitaloa. Ryteikkö kasvoi pettymysten ja kaikkien näiden tunteitten vaikutuksesta niin, että yhä vaikeampi oli päästä mökille ja muita portteja ei ehkä silloin ollutkaan. Ilon kukkulan porttikin jäi unohduksiin. Ja kun äiti kuoli, sinne se sitten jäi koko mökkialue täysin unohduksiin. 

Lettipää koki tulleensa syrjityksi, unohdetuksi, mulla on mielikuva tytöstä, joka vetäytyy sivulle, painaa päänsä alas, ja lähtee pois. Hän kulkee polkua, vanhan talon ohi, ja siitä alakautta vasemmalle ollenkaan tietämättä tai huomaamatta Rauhan virran olemassaoloa, kulkee kauan paino sydämessä ja tulee rantaan. Hän kovettaa sydämensä, laittaa tunteensa pakettiin ja sulkeutuu katkeraan yksinäisyyteen. Rannalla on kiviä ja korkeita kallionseinämiä, kauempana on kiviä, ei ole paljon kasvillisuutta, vielä kauempana on kivisiä saaria. Taivaanrantaa ei näy. Kolkko paikka, mutta mitä siitä, kun ei halua tuntea mitään. 

En yritä enää mitään. Kukaan ei kuitenkaan välitä. Oletko kokenut? 

Lettipää Liisukka