Yömyöhällä muutamia mietteitä---                                                                       

Oi, minäkin muistan sen kun juostiin tienpenkoilla metsämansikoita keräämässä heiniin. Niitä kannettiin sitten kuin aarteita kotiin ja mummu teki mansikkamaitoa mulle. Ne on niitä helmiä lapsuudesta, nämä muistot. Kuten kuuma asfalttitie, jota pitkin juostiin kavereitten kanssa uimarannalle. Varpaankärjet olivat aina mustana kun tuli asvalttiin niitä potkittua. 

Mulla oli sellainen julmetun iso uimarengas. Taisi olla ison kuorma-auton sisäkumi. Sillä seilattiin pitkin järveä. Välillä istuttiin ja taas uitiin vieressä. Olin suhteellisen hyvä uimaan. Nopea en ollut, mutta pitkiä matkoja kyllä kykenin uimaan. Vesi oli kirkasta ja hiekka melkein valkoista, hyvin hienoa.

Upeaa, että siellä entisessä talossasi on alttarihuone. Ajattele kuinka ihanaa on nyt sinne Rukousten taloon mennä ja polvistua sen tutun alttarin ääreen ja jättää kaikki rakkaat perheenjäsenet Jumalan huoleksi. Samoin voimme viedä myös kaikki ne, jotka tarvitsevat esirukousta. 

Oisko niin, että nyt Lettipää pakenee sinne rinteille turvaan silloin kun Järki-Liisukka puhkuu. Odottaa kaivolla, tai keinussa, että joko kapina tai napina tai pahaolo loppuisi. Sieltä se sitten tulla tepsuttaa letit pomppien ja halaa oikein kunnolla Järki-Liisukkaa ja niin he taas sulautuvat yhteen. Järki-Liisukka on nykyisin se joka jää taka-alalle ja on kutistunut aika hennoksi Letti-Liisukan halimisista. Vielä tulee se aika kun Lettipää on kokonaan voitolla ja Järki-Liisukalta on jäänyt vain ne viisaat asiat elämään.

Ne on kannettu sinne Liisukan tuvan kammarin kirjoituspöydän laatikkoon. Näin siellä sellaisen kauniin vinolipaston jossa on alaslaskettava kirjoitustaso. Siinä on paljon laatikoita ja lipaston päällä on jotain muistoesineitä. 

Sinne laatikkoon lukkojen taakse pistetään myös pettymykset, häpeät, nolostumiset, pelot, pakenemisen halut, suuttumukset. Käännetään lukko kiinni ja pistetään avain varmaan talteen. Siellä saavat olla niin kauan kunnes kykenemme sieltä, jonkin ottamaan ja kantamaan sinne rotkoon, minne kipattiin kaikki muukin aines. 

Sinä et ole saanut kokea lapsena rakkautta ja hyväksyntää, etkä pahemmin myöskään kannustusta. Minä aikoinani kuvittelin, että isä jopa vihaa minua. Se kasvatti jonkinlaisen piikkisen puolustusmuurin. Sen läpi en hevillä laskenut muita. Ulospäin oli riehakas, vähän tuhmakin. Muistan ainakin yhden todellisen selkäsaunan. 

Sulle kävi vähän niin kuin prinsessa Ruususelle. Piikkiset pensaat kasvoivat tielle ja kohta ne olivat niin tiheät, ettei kukaan jaksanut puskea niiden läpi. Nyt vain kunnon leikkurit ja hyvät hanskat käteen ja puskia raivaamaan. Minä tulen avuksi, kaksin saa enemmän aikaa ja luulen, että ne piikkipensaat aina välillä muakin ovat repineet. Ainakin välillä tuntuu siltä, että sielu on vereslihalla. 

Tuulitukka