MITEN sinä VOIT nähdä mun lipaston? Se on taas näitä satumaisia juttuja! Nimittäin sellainen lipasto on oikeasti ollut olemassa! Muistaakseni en ole sulle kertonut siitä, vai olenko? Ja nyt on itsestään selvää, että mun tuvan kammarissa on sellainen oltava. Kun nyt sen näit, kammari tuli entistä tutummaksi!

Me nukuttiin äidin kanssa alkovissa, johon mahtui kaksi sänkyä ja niiden väliin peräseinälle juuri se lipasto. Ruskea, lakattu, kaunis. Se oli äidin oma, kaikki oli hänen henkilökohtaisia tavaroitaan, mitä se sisälsi, en edes muista, mitä siellä silloin oli, ehkä en uskaltanut edes katsoa. Vino kansi, joka yleensä oli auki, sisällä oikealla kolme pikkulaatikkoa ja vasemmalla samalla tavalla. Samoin alhaalla kolme isoa laatikkoa, joista ylimmäisen sai lukkoon. 

Muistan aivan selvästi, kun illalla olin menossa nukkumaan, olin sängyssä selälläni, äiti istui vuoteen reunalla, lipasto oli hänen takanaan, ja sen päällä isoisäni maalaama taulu Tuhkimosta. Niitä katselin illalla ennen nukahtamista. Äidin kanssa luettiin yhdessä: Ystävä-sä-lapsien-katso-minuun-pienehen-jne. Pyysin aina lopuksi, että saisin vielä lukea vähän aikaa. Joskus halusin äidiltä halaamista, laitoin pään syliin ja pyysin, että hän silittäisi selkääni. Pyytämättä sitä ei tapahtunut. 

Äidin kuoleman jälkeen minä sain lipaston. Se oli lähes ainoa tavara, mitä sieltä tuli mukaani kasvatuskotiin, paitsi veljeni piano, joka myöhemmin myytiin jokin lasilautanen ja hopealusikka, ja pieni matkalaukullinen vaatteitani, ja kulunut lelukissa---. Lipaston ääressä luin aina läksyni sijaiskodeissani. Viimeisen kodin aikana siinä kolossa, joka jäi pikkulaatikoiden väliin, säilytin Raamattuani ja muita rakkaita kirjoja. Lipaston päällä oli äidin valokuva ja pieni kristallinen maljakko ja lukulamppu. Kannenkin sai lukkoon. Lukollisessa isossa ylälaatikossa oli piilossa päiväkirjani, runot jne. Avain kulki mukanani aina, tai oli koululaukussa, en aivan varmasti muista. Lipasto lähti mukaamme, kun mentiin naimisiin. Ja se jäi sitten ensimmäiseen vuokrakotiimme, ei vaan otettu mukaan muutossa. Olen harmitellut sitä monesti. 

Mutta nyt se on hyvin elävänä Liisukan tuvassa. Aivan ihmeellistä, Pirre, mistä se sinne tupsahti? Sen ylälaatikkoon sanoit, että laitetaan nämä pahat asiat. Ja lukko kiinni. Laitetaan vaan. Se lipasto kuuluu niin oleellisesti mun lapsuuteen, että se sopii hyvin. Voisin viedä avaimen vaikka alttarihuoneeseen. Vähitellen alan oppia, että en tarvitse niitä. Sillä jollain tavoin mieli on tottunut elämään niiden kanssa. Turhiahan ne ovat tässä vaiheessa. Ilman niitä olisi kyllä aika helpottavaa---. Ehkä ne sieltä viedään, minne kuuluvatkin, rotkoon, yksi kerrallaan--- 

Tuntuu vaan siltä, että jos äkkiä ei olisikaan noita painoja, alkaisin leijua jossain puidenlatvojen tasalla---. Ehkä tilalle tulisi jotain muuta järkevää painoa, joka kuuluisi tähän päivään. Se kuulostaisi hyvältä itseasiassa. 

Ja että Katkeran Yksinäisyyden luodolla kasvaisi pikkuorvokeita? Niitä, joita oikeasti nähtiin oikealla luodolla mökillä? Uskaltaisko lähteä soutamaan? Ehkä siellä ei olekaan enää niin kolkonkylmää viimaa kuin aikaisemmin? Ehkä oikeasti se onkin Rakkauden jakamisen paikka, en ole vaan uskaltanut sitä uskoa todeksi! 

No niin, pitäähän se kertoa, niinhän sinä kävi, että heti jouduin koetukselle. Tytön kanssa juteltiin eilen, ja jokin asia jäi taas minua kaivelemaan - aivan turhaan. Äsken juteltiin taas.  Eikä ollutkaan mitään ongelmaa. Ja kun olin tullut tänään töihin, tuli nuhteita esimieheltä, jotka tietysti heti sovelsin itseeni---ja päätin, että nyt en anna sen häiritä. Katkaisin kaksi piikkistä oksaa siis tänään. Eli en suostunut kokemaan sitä, että ei-musta--jne. 

Letti- ja Järki-Liisukat alkavat mennä sekaisin. Se on kai sen merkki, että alan ollakin jo ehyempi. Jotenkin koen, että he ovat molemmat osa minua, mutta heidän tulee elää sovussa. Tai jos riitelevät, heidän tulee riidellä tasavertaisina. Lettipäähän aina ennen tuli nujerretuksi ja sulki suunsa. Hauska ajatus se, että Lettipää tulee ja HALAA Järki-Liisukkaa. Ajatella, se uskaltaa jo sen tehdä! Oikein todella iloiten hyväksyin sun ajatuksen!

Järki-Liisukka on kutistunut Lettipään halimisista---. Oukei! Lettipää kun kasvaa itsensä tuntemisessa ja vastuunottamisessa itsestään, se ei tarvitse enää Järki-Liisukkaa kysyäkseen, saako sitä ja saako tätä, ja saako yleensä elää. Olisko niin, että Järki-Liisukka on lopulta siihen kovasti tyytyväinen! Onhan se nyt ollut rasittavaa vetää perässään tuittuilevaa ja itkeskelevää ja vähän passiivista Tunne-Liisukkaa, joka on nyt muuttumassa kokonaan osaksi Lettipäätä.. 

Ihanaa, tulet kanssani repimään piikkiryteikköä! Huomasin tänään, että kun irrottaa rungon juuresta yhden oksan, tulee mukana iso osa pensasta. Pitää vaan olla terävä puukko ja sisukasta mieltä. 

Juttu jatkuu näköjään joka päivä! Kiitos taas avusta! Saatan lähteä käymään saarella. Venettä pitäisi vähän maalailla, vuotaakin pikkusen--. Ja nimeähän sillä ei ole vielä ollenkaan, mitäs nyt nimistä, kun millään muullakaan ei ole ollut väliä---. 

Oli vallan mahtavaa muistaa äkkiä se pikku alkovi ja äiti ja lipasto---. Rakkauden hippusia. Kyllä niitä oli kuitenkin. Muistan jopa äidin tuoksun—

Täällä Lettipää menossa rantaan taas