Oltiin mökillä ja kumpanakin päivänä veneellä jonkun matkan päässä pohjaongella. Lauantaina oltiin illansuussa ja saatiin taas kokea muutama mahtava hetki. Olen ajatellut niiden olevan kuin pilkahduksia iankaikkisuudesta. Alkoi sataa, laitettiin kuomu päälle ja jatkettiin onkimista. Pilvi oli musta ja kulki nopeasti pään yli. Taivaanrannalla oli sinistä, ja laskemassa oleva aurinko alkoi paistaa vastarannalla. Mahtava sateenkaari ilmestyi pilviin. Oli siis sinistä taivasta, violetteja pilviä ja kokonainen sateenkaari! Koska oltiin merellä, se tosiaan näkyi kokonaan. Toinen pää meni erään saaren rantaan, ja puut värjäytyivät punaisiksi. Häkellyttävän kaunista! 

Ja kun ajettiin kotiin, aurinko laski, ja vene kulki kohti punaista, oranssia rantaa kohti, hopeisessa vedessä, jossa oli punaisia aaltojuovia. 

Näillä elää pitkään! Ja kuitenkin, tässä maailmassa ne ovat ohimeneviä. Varttitunnista puoleen tuntiin, niin on eletty. Yöllä katsottiin Mars-planeettaa, joka on niin lähellä maata, ettei ole ollut 60-tuhanteen vuoteen. Iso, kirkas tähti, hiukan punertava. Oletko huomannut? 

Jotenkin taas Isän Jumalan luomistyöt olivat siinä kaikessa mahtavuudessaan. Ja täällä me ihmiset, sinä ja minäkin eletään elämäämme Hänen suojeluksessaan, keskellä avaruutta, pienessä sinisen marmorikuulan näköisessä Maassa---. 

Mulla on menossa sellainen polkua-eteenpäin-hyppely-kausi. Sillai, tiedäthän, kaksi hyppyä toisella jalalla, ja kaksi toisella. Letit pomppii niin, että nauhat on melkein irti. Energiaa on löytynyt jostain. Tosin eilen ärtymyksen äkämäpistiäinen tökkäsi piikkinsä minuun, ja saattaa olla, että niitä oli useampikin. Tänään tuli mieleeni, että kun eletään maailman keskellä ei-uskovien ihmisten kanssa, ollaan kuin aivan Maailman vuorten reunamilla. Uskon laaksossa ollaan, mutta tuntuma voi olla aivan toinen, koska se toinen henki vaikuttaa niin voimakkaasti. 

Istun nyt sun kanssa sun mökin pihalla ja avaan sydäntäni---. Eilen töihin mennessä rukoilin hurskaasti, että saisin olla siellä valona jne. No, ihan hyvä rukous, mutta---. Sattui niin, että pari ihmistä töissä innostuivat puhumaan pahaa poissaolevasta työtoverista. Ja kuinka ollakaan, menin ja sanoin, että ei tosta asiasta nyt noin tarvitse vaahdota! Seuraus oli se, että toinen heistä loukkaantui ja sanoi minun olevan puolueellinen---. 

No niin, siinä sitä taas oltiin. Toisaalta koen, että pahan puhumiseen pitäisi puuttua, ja toisaalta tiedän, että asia ei siitä parane. Ei ainakaan sillä, että minä itse ärsyynnyn.  Ja minun ongelmani on se, että sanon, ja sitten minua ahdistaa, että sanoin---. Eli en saisi loukata ketään. Mutta uskoviin loukkaannutaan joka tapauksessa. Tämä ihminen on sanonut minulle, että uskovaisten pitää olla lempeitä, enkä minä ole---. 

Kuitenkin me ollaan ihmisiä, minäkin, ja niinhän me sovittiin, ettei mun tarvitse olla täydellinen. Mutta viisaampaa lienee kuitenkin pitää suunsa kiinni. Tehdä vaan oma hommansa ja yrittää olla ärsyyntymättä. Ja tässä vaiheessa alan kuulla Herran ääntä Paavalin sanoissa: tulkoon teidän lempeytenne kaikkien ihmisten tietoon---. Voi minua. Eihän mussa ole mitään eroa ei-uskoviin nähden! 

Mutta huomasin, miten helpotti, kun sai sanoa. Ehkä jollain tavalla tällaiset asiat pitäisikin purkaa. Ja huomasin senkin, että minua lähinnä ärsyttää se, että he ovat sellaisia--- eli minäkin olen nyt puhumassa takanapäin---tavallaan, vaikka olenkin sulle tunnustamassa omaa epätäy-dellisyyttäni. Minun pitäisi armahtaa heitä, rakastaa, rukoilla--- 

Nyt oli tänään aivan mahdoton päivä, kun remontti on pahimmillaan. Lattialla on laatikoita, joiden yli pitää hyppiä, remonttimiehet sahaavat ja poraavat ja ---töitäkin pitäisi tehdä---Viisi tuntia tänään oli aivan tarpeeksi. Mutta jostain syystä tämä ärsyyntyminen ja oma vaahtoamiseni ja puuskuttamiseni sai aikaan sen, että löytyi ylimääräistä energiaa! Osaatkos selittää moisen ilmiön? Tulin kotiin, olen jo siivonnut, ja käynyt kaupassa, pyykit pyörii, ja mieli on iloinen. 

Liisukka