Olen taas menossa duuniin, joten en ehdi paljon kirjoittaa. Eli tässä ohikulkiessa huikkaillaan. Kiitos vaan kirjeestä. Se palautti taas polulle, eteenpäin Rauhanvirran rannalle. Taisin taas alkaa katsella takaisinpäin ja pelätä pilviä. Eihän niitä tarvitse pelätä, pilviähän ne vaan on---, eikä kummituksia---. 

Kuitenkin kulku on hiukan hidastunut. Selkä on alkanut oireilla. Ja kyllähän sen oikeastaan tiesi. Työpaikan uudessa tilanteessa. Remontti alkaa olla valmis, uudet pöydät, liian matala tuoli, joten uudet asennot työtä tehdessä.

Selässä tuntuu pieniä puukonpistoja, ei sietämättömiä, mutta varoittavia. Olen lisännyt jumppaa ja kävelyä jonkin verran, ja lääkitystä. Taas ollaan tilanteessa, että on oltava määrätietoisen sisukas itsensä hoitamisessa. Joka syksy se on edessä, kesät menevät paremmin. Mutta se on hyvä asia, niinhän on oltava määrätietoinen näillä poluillakin. Aina eteenpäin. Kivet ovat lepopaikkoja ja ilon paikkoja ja päämääriä, mutta niille ei voi jäädä pitkiksi ajoiksi. Niin se kai on. Lopullinen lepo on vasta sitten, kun ollaan meren toisella puolella. 

Juu, nauruhoitoa! Nytkään en oikein tiedä, itkiskö vai nauraisko. Selkä ja työpaikka ja työvuorolistat, jotka ei ole taaskaan niinkuin sovittiin, ja sukulaisasia jne. Jotenkin nämä kaikki ovat kutistuneet kuitenkin pienemmiksi kiviksi tiellä. Herran haltuun vaan! Kaikki järjestyy. Sekin hoitui kunnialla se moka töissä---. 

Onko ihan totta, etten ole kertonut alakoulujuttuja sinulle? Jotain vähän - juu, huomasin, että olin kirjoittanut: koulukiusaamisasiaan pitäisi vielä paneutua--- Ja sinä vastasit, että sinua kiusasi opettaja. Se taisi jäädä siihen sitten. 

Siis. Olin silmälasipäinen, arka tyttö mennessäni kouluun, sen näköinen kuin lähettämässäni valokuvassa. Veljeni oli ollut aikoinaan saman opettajan luokalla, ja hän oli kaikissa aineissa kympin luokkaa. Hyppäsi yhden luokan ylikin, kun osasi jo kaiken. Opettaja teki sen virheen, että kertoi tämän koko luokalle, samoin sen, että osasin jo lukea ja minusta tuli erikoistapaus. Minä en ollut kympin luokkaa, aina siinä kahdeksikon verran. 

Joukko luokan tyttöjä otti minut silmätikukseen, johtajanaan Leena. Osa pojista oli mukana. Jos vastasin väärin, kaikki nauroivat. Ja aloin pelätä vastaamista. Jos en osaa. Huomaas tässä: OSAA. Vaikka osasin läksyt hyvin, pelkäsin niin paljon, että joskus vastasin väärin. Letti-Liisukka taisi jo silloin lamaantua. Minulla oli paha ihottuma, joka tästä tilanteesta vielä villiintyi. Jos koin, etten osaa vastata, alkoi hikoiluttaa, iho kutisi, aloin raapia, myös kasvojani, vatsa alkoi oireilla. Ihan kamalaa

Mutta se oli alku mun rukouselämälle. Olin pyhäkoulussa kuullut, miten Jumala kuulee ja vastaa. Aloin aamuisin polvistua WC-pöntön viereen ja järjestelmällisesti kävin läpi jokaisen tunnin. Laskento, lukeminen, voimistelu---. Rakas Jumala, auta, että---. Vähitellen aloin ymmärtää, että jotain todella osaan, ja jossain olen heikompi. Itseluottamus kasvoi vähitellen. Kaksi vuotta he jaksoivat kiusata. Muistan sen päivän, jolloin sanoin itselleni, että nyt ei tarvitse pelätä. Tiesin selviäväni jokaisesta sen päivän tunnista. Muistan sen paikankin, missä sanoin sen ääneen matkalla kouluun. Eli Lettipää heräsi taas henkiin joksikin aikaa, enkä välittänyt enää niin paljon kiusaajistani. 

Kiusaaminen loppui tosin vasta siihen, kun tyttöryhmän keskuudessa syntyi riita. Jotkut olivat Leenan puolella, ja jotkut erään toisen tytön puolella, jonka nimeä en muista, olisko ollut Pirkko---. Joku heistä tuli kysymään minulta, kumman puolella olen. Kerroin ongelman äidilleni, joka viisaasti neuvoi minua sanomaan, etten ole kenenkään puolella. Ensimmäinen oivallus siitä, mitä on puolueettomuus. Olen silloin vapaa. Ja sanoin niin. Toinen syy kiusaamisen loppumiseen oli se, että piirtämistaitoni sai huomiota. Kolmannella luokalla perustettiin luokkalehti ja piirsin ja kirjoitin siihen satuja. Tytöillä kiersi vihko, johon kerättiin toisten piirtämiä kuvia, ja sain usein piirtää niihin. Vähitellen sain muutaman ystävän, joiden kanssa vaihdettiin kiiltokuvia, ja yhden heistä, Marja-Liisan kanssa ystävystyttiin enemmänkin, piirreltiin paperinukkeja ja niille vaatteita. Marja-Liisa tuli kanssani samalle luokalle ekalle oppikoulussa. Mutta sittenhän tapahtui, mitä tapahtui, äiti kuoli jne. Ja Lettipää katosi taas. 

Koulukiusaamisasia jäi sekin kaiken sitä seuraavan alle. Olet huomannut, miten tämä ´en osaa´on seurannut minua tänne asti. Se on yksi syy neurooseihini. Vaikka osaan, takuulla, jossain sisälläni on joku ääni, joka sanoo: sun on osattava, tai muuten---,joka tekee minut epävarmaksi. "Muuten--" tarkoittaa---nauretaan, moititaan, rangaistaan, hylätään--- 

On ollut tosi taistelua vaientaa tämä sana: MUUTEN. Kuten tiedät. Eli nyt alkaa sitten naurattaa--- Jippii!! Jotkut asiat tosin on tässä elämässä osattava. Mutta kaikkia ei ole, eli olen ollut tässä kohtaa yliherkkä. Tämä on yksi paikka laaksossa, jossa kuljen rotkon reunaa. Kun me aloitettiin, oli olo sellainen, että ei mun taivallus muuta olekaan, kuin sitä. 

Liisukka